The Prodigy

On olemassa aika harvoja bändejä, jotka eivät kuuntelemalla kulu.

The Prodigy on jaksanut nostattaa fiilistäni niin tanssilattialla että treeneissä jo yläasteelta asti – toistakymmentä vuotta siis. Ja edelleen – eilisen jälkeen: VAU!

Sedät jaksoivat heilua! Showta ei todellakaan oltu suunniteltu epileptikoita varten ja loppua kohden tömisi jo nenänpäätä myöten. Olin varautunut, ettei keikalla välttämättä soi kaikkien aikojen hitit, sillä uusi levykin on alkuvuodesta isketty markkinoille. Mutta niinpä keikka tömähti alkuun Breathe:n tahtiin. Eihän tuota voinut paikallaan seisten katsoa! Ainoa biisi, jota jäin kaipaamaan oli Spitfire.

Ja niin, The Prodigysta. Tykkään lähteä vähän nihkeästi tanssimaan näihin nykypäivän ”yökerhoihin”, sillä niissä enää harvoin soi hyvä musiikki. En oikein innostu näistä one hit wondereista ja jumputtavasta ”uuh beibe, come on beibe”-tyyppisistä ralleista. Toinen puoli on sitten sitä vähän liian tekotaiteellista hipsterismiä, josta en myöskään tanssiessani innostu. Ehkä ainoaksi vaihtoehdokseni jää kiertää klubikeikkoja..?

Treenin osalta voisin hehkuttaa Prodigya loputtomasti – viime vuonna Spitfire oli kyykkybiisini, Voodoo Peoplen musavideon nähneet ymmärtävät, miksi se on metsässä juoksemiseen, tanssilattialla saa core kyytiä Smack my bitch upista ja mitäs vielä? Ylipäätään koko tuotanto sopii kaikkeen energiseen menoon ja urheiluun, etenkin juoksemiseen – energiseen juoksemiseen ja erittäin hyvin haastavaan maastoon – The Prodigy korvilla vauhti tuplaantuu, pomput ovat lennokkaampia ja kivet ja kannot olemattomia esteitä tiellä.

Ja koska tänään olen lomapäivällä, niin heitänkin musat korville ja lähden juoksemaan töihin – kipitän sieltä pyöräni kotiin, jonka jälkeen haen miehen töistä ja lähdemme salin kautta uimaan! Yhden naisen triathlon (+ sali) siis :)