Treenaaminen vailla suunnitelmaa?

Olen viime kuukausina törmännyt useamman kerran lyhyisiin, mutta sitäkin hassumpiin kohtaamisiin ja keskusteluihin urheillessani.

Näiden kohtaamisten pohjalta olen ymmärtänyt, että tänä päivänä useimmat tuntuvat ajattelevan, että jos treenaa ilman suunnitelmaa tai ohjelmaa niin se näyttäisi enimmäkseen tältä:

Muutaman kerran olen esimerkiksi haahuillut salilla TRX-nauhojen pariin, kun joku on tullut ystävällisesti kysymään minulta missä kohtaa ohjelmaani menen ja voisimmeko vaikkapa vuorotella. Kun olen vastannut, ettei minulla ole mitään sen kummempaa suunnitelmaa tai orjallisesti noudatettavaa ohjelmaa menossa, että tule tähän vain tämän sarjan jälkeen, niin toinen osapuoli on näyttänyt aidon hämmentyneeltä. Kun olen jatkanut hämmästyksen huomattuani, että minähän siis pääasiassa vain haahuilen täällä ja teen mitä milloinkin keksin, niin vastaus on usein ollut aidon ilahtunut (tosin myös hämillinen) ”Vau! Oi, miten ihanaa!!”.

Lähdin ensimmäisen tällaisen kohtaamisen jälkeen itsekin vähän hämmentyneenä saunaan. Onko se todella tänä päivänä niin ihmeellistä, että salilla (tai minkä tahansa urheilulajin parissa) heiluu joku suht vakavissaan ilman vakavasti otettavaa suunnitelmaa, tuhisemassa ja puhisemassa mitä milloinkin mieleen juolahtaa ja tekee mieli? Olenko ymmärtänyt treenaamisen jotenkin väärin? Treenaako muut jotenkin vinksahtaneesti? Treenaako kukaan enää tänä päivänä fiiliksellä ja rennolla otteella, ilman suunnitelmaa? Milloin tässä näin on käynyt!?

Olen luonteeltani sekä sisukas ja periksiantamaton että yhden sortin perfektionisti, mikä tarkoittaa pääasiassa sitä, että tykkään tehdä asiat pieteetillä ja just eikä melkein, luovuttamatta. Tiedän halutessani pystyväni ja osaavani, vähintäänkin oppivani, näin ollen osaan myös vaatia sitä itseltäni. Näin suhtaudun urheiluunkin. Tosin toinen puoli minua vihaa suorittamista, rutiineja ja pakkoja, sillä ne syövät luovuutta ja elämäniloa. Hassu kombo, tiedän.

Ymmärrän, että toisille sopii säntillinen ja ohjeiden mukainen suorittaminen, mutta minulle ei. Ja se ei silti tarkoita sitä, ettenkö treenaisi suht tosissani ja etteikö treenaamiseni johtaisi jonkinlaiseen kehitykseen. 

Näin joulun alla (ja ihan muutenkin) haluaisinkin liputtaa rentouden puolesta. Vaikka sitä vaatiikin itseltään täydellisyyttä, niin voi kai siihen pyrkiä muullakin tavalla kuin itsensä vereslihalle piiskaamalla tai orjallisesti paperilappusen tai valmentajan ohjeita noudattamalla. Kyllä se kroppa kehittyy ilonkin kautta ja vaikka joskus vähän rikkoisikin kaavaa – taitaa kehittyä monipuolisemmin ja paremminkin niin. Vaihtelu tekee aina ihmiselle hyvää.

Jokainen joka urheilee edes vähän tosissaan tietää, ettei saavutettu kunto rapistu viikossa, eikä vielä kahdessakaan. Pari treeniä voi aina antaa mennä vähän sinnepäin, etenkin, jos olet ihan tavallinen turakainen, et olympiatason painonnostaja.

Hyvä kunto on sellainen hassun hauska kaveri, että sen voi aina saada takaisin. Se on myös hyvin suhteellista, mitä ’hyvä kunto’ tarkoittaa itse kullekin kussakin elämäntilanteessa. Ikä toki tekee tepposensa, mutta jos sitä jossain kohtaa elämäänsä enemmän tai vähemmän repsahtaa, niin milloin tahansa voi taas aloittaa alusta ja saavuttaa ajan kanssa tuloksia. Aloittaminen voi toki olla hankalaa, voin uskoa sen, mutta jos sitä todella haluaa, niin kyllä se onnistuu.

Mitä siis oikeastaan yritin sanoa? No sen, että anna välillä mennä fiiliksellä. Nauti tekemisestä ja olemisesta. Unohda välillä ohjelmoitu arki ja suorittaminen, kuuntele itseäsi ja ennen kaikkea: ole itsellesi armollinen ja anna itselleni lupa haahuilla.