Työssäkäyvän äidin pelastus

Olen tässä viime päivinä iloinnut muutama vuosi sitten vanhemmiltani joululahjaksi saamiamme kahvakuulia. Työssäkäyvänä (ja ylipäätään siellä sun täällä suhaavana) äitinä tiedän, että oma aika ei ole aina missään nimessä kovin itsestäänselvä asia. Tai kyllähän sellaista melko kivasti pystyy halutessaan järjestämään, mutta usein esimerkiksi liikkuminen (ja mikä tahansa muukin) on suoritettava vähän ex tempore – silloin, kun siihen mahdollisuus syystä tai toisesta tarjoutuu. Nämä hetket tosin taitavat olla aina sillä tavalla ei-kovin-suunnitelmallisia, että lasten kanssa voi aina tulla jokin x-faktori, joka muuttaakin asioiden kulkua ja tärkeysjärjestystä.

Itse en juurikaan liikkumisiani (tai tekemisiäni) etukäteen suunnittele. Ihan jo siksi, ettei tule pettymyksiä (ei puolin eikä toisin) ja toisekseen siksi, että osaan tarttua sitten niihin yllättäviin pieniin hetkiin, joita arki tarjoilee. Olen huomannut, että salille menemisessä – ja ylipäätään liikkumisessa – on hyvä, jos sen pystyy tekemään suoraan työpäivän jatkeena (joko aamulla tai iltapäivällä). Lapsi ei ehdi välissä näkemään äitiä, tarttumaan äidin läsnäoloon ja valjastamaan häntä omiin tarkoituksiinsa – eikä tule sitten sitä ikävää, kun äiti juuri tuli ja nyt se jo taas menee.

Toinen hyvä syy suoraan töistä liikkumaan ryhtymisessä on se, että jos työpäivän jälkeen syystä tai toisesta lähtee kääntämään kodin kautta, niin tajuaa eteisessä viimeistään, että pitänee syödä pian päivällistä. Äkkiäkös itsensä yllättää keittiöstä, ruokaa tekemästä ja ylipäätään arkiaskareista. Kun on syönyt, tyhmempikin tajuaa hetken levätä ja sulatella. Eipä aikaakaan, kun sitä löytää itsensä sohvan nurkasta tai lapsen huoneesta automatolta, eikä ajatuksenvoimaa riitä enää siirtämään itseään ulos tai salille. Itse pyrin hoitamaan kaikki agendalla olevat hommat, kun kerran liikkeellä olen ja pysähdyn sitten.

Tätä yhtälöä on helpottanut suunnattomasti kotonamme olevat käsipainot ja kahvakuulat. Yllä olevassa kuvassa olen käynyt juoksemassa kympin ja sen päälle, ennen saunaa, viskelin vielä hetken kuulia. Haluan liikunnallisena äitinä kuitenkin maksimoida läsnäoloni myös kotona ja lapseni elämässä. Urheilu jää aina kakkoseksi, jos pitää valita sen ja perheen väliltä. Mikään jumppa ei ole niin tärkeä, että jos lapseni sanoo tai muulla tavoin osoittaa, ettei halua äidin lähtevän, etteikö silloin voisi heittää treenikassia nurkkaan ja jäädä kotiin. Kotona jumpatessa on se hyvä puoli, että lapsi tahtoo usein myös osallistua ja ottaa sen niin ikään yhtenä leikkinä muiden joukossa.

Olen aina ollut myös ”hyötyliikkuja” – sana, jota tosin karsastan voimakkaasti. Juoksen ja pyöräilen mielelläni paikasta toiseen, rakastan ulkoilua ja pihahommia sekä muuta arkista reippailua. Riehun ulkona myös säällä kuin säällä, minkä vuoksi olenkin saanut usein kuulla olevani hullu ja jokseenkin vinksahtanut. Esimerkiksi veljeni on kritisoinut urheiluni määrää ja olosuhteita siksi, että hänen mielestään on kummallista urheilla näinkin määrätietoisesti ilman varsinaista päämäärää tai tavoitetta. Onhan minulla tavoite: minä itse ja oma hyvinvointini – se, että pääkoppa pysyy järjestyksessä kaiken ruuhkan keskellä.

Työssäkäyvän äidin pelastus on kahvakuulien ja kotijumpan lisäksi myös työmatkareippailu. Nyt, kun kunnon pakkasia ja lunta saadaan taas odotella, niin pyrin pyöräilemään töihin ja aina silloin tällöin myös juoksemaan. Jotenkin kiva ajatus, että päivän turhat puristukset ja reippailunhimo tulee tuolla tyydytetyksi kuin itsestään, ilman, että siitä tarvitsee tehdä sen suurempaa numeroa. Nuorempana pyöräilin ympäri vuoden, joka paikkaan, mutta ehkä nyt vanhempana minustakin on tullut sen verran mukavuudenhaluinen, että kovassa lumipyryssä ja umpihangessa turvaudun loppujen lopuksi ennemmin autoon kuin jalkoihini tai ainakaan pyörään. Joskus on ihan kiva mennä töihinkin ihmismäisesti ja siististi, eikä aina suihkun kautta posket punoittaen.

Ainoa miinus, johon olen nyttemmin törmännyt (siis sen lisäksi, että kuvasta päätellen hiukseni kaipaavat kipeästi kampaamokäyntiä ja väriä) on se, että reppu selässä juokseminen ottaa hartioihin. Vaikka kuinka pakkaan reppuni huolella ja tiiviisti, kiristän sen nyöreistä selkääni vasten, niin tavaraa tulee mukaan sen verran enemmän, että se painaa joka tapauksessa useamman kilon.  Pitänee kerätä töihin jonkinlainen varavaate – ja meikkivarasto, niin ei tarvitse aina kantaa koko omaisuutta niskassa.

Joskus on äidilläkin aikaa istuskella salilla, ilman, että se on keneltäkään pois, aah! Mutta nyt lunta odotellen, niin pääsee hiihtämään, luistelemaan ja pulkkamäkeen!