Uimahallin naisten saunassa

Kävin viime viikolla uimassa lounasaikaan. Tiesin, että tulee pitkä työpäivä, jonka aloitin aikaisin. Niinpä nappasin jo aamulla uikkarit mukaan ja keskeltä päivää hyppytunnin, kiireet kun ajoittuivat nimenomaan aamuun ja aamupäivään ja toisesta päästä iltapäivään ja iltaan. Tosin Mäkelänrinteen uintikeskus tuntui hylkivän mua, sillä onnistuin ensimmäisellä yrittämällä ajamaan ohi. Sisukkaasti yritin kuitenkin uudelleen ja pääsin kuin pääsinkin altaaseen asti.  

Kuvan sivusta näkyykin, että ne on haettu Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkistosta.

Mutta itse asiaan. Uimahallin naisten sauna – se vasta vekkuli paikka onkin. Olen useasti istunut siellä ja ihastellut sitä sulatusuunia, jollainen se on, tai jollaisena se näyttäytyy ainakin minulle. Uimahallin sauna nielee sisäänsä koko naisten kirjon – riehakkaista ja uusia elämyksiä kokevista pikkulapsista hieman ujoileviin tai räiskyviin koululaisiin ja teineihin, erilaisissa elämäntilanteissa olevista aikuisista naisista itsevarmoihin ja elämää kokeneisiin vanhempiin naisiin. Ennen kaikkea lauteilla istuu melkolailla joka sortin vartalomallia.

Eritoten mun sydäntä lämmittää ajatus ja kokemus siitä, että siellä jokainen istuu tasavertaisena. Jokainen on paljaimmillaan, täysin itsenään – ilman meikkiä ja parhaita puolia korostavia vaatteita, muotoilevia alkkareita ja push uppeja. Jokaisella on mukanaan oman elämänsä merkit. Joitakin aika on kohdellut armollisemmin, toisilla on enemmän kolhuja, mutta kauniita yhtä kaikki. Jokaiselle naiselle – ja ihmiselle ylipäätään – olisi hyväksi, jopa terapeuttista käydä istahtamassa uimahallin naisten saunassa. Nähdä millainen on todellinen naisen ruumis, miten se kestää aikaa ja millainen se ihan luonnostaan ja luomuna on. Sykähdyttävää on myös se, että uimahallin saunassa jokainen on tavallaan päättänyt hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin sattuu olemaan, tulla julkiseen saunaan ja kantaa itsensä sinne sisään ylpeydellä. Siellä ei kukaan katso toisiaan kieroon (ainakaan mun vaaleanpunaisessa illuusiossa). Saunassa vallitsee sellainen hiljainen naisten keskinäinen hyväksyntä ja kunnioitus.

Saunassa istuessani askartelin mielessäni aikajanaa ja elämänkaarta. Nuorena omasta kehosta (todennäköisesti) ollaan vielä vähän epävarmoja, kauneusihanteetkin ovat toisenlaiset, itseä verrataan muihin ja etsitään omaa kehonkuvaa. Aikuisempi nainen on ehkä jo saanut kokea kehossaan muutoksia, suuntaan tai toiseen, ja joko hyväksynyt tapahtuneet muutokset tai mahdollisesti työstää asiaa. Veikkaan, että vähintäänkin on kaikesta huolimatta tullut ymmärrystä, ettei mainoskuvien mallipimutkaan ole luonnossa ihan sen näköisiä kuin kuvissa annetaan ymmärtää. Kun kroppa näkee ja kokee elämää, muuttuu varmasti myös käsitys kauneudesta, tai toivottavasti ainakin siitä, millainen on luonnollinen ihminen. Joka tapauksessa on (toivottavasti) kehittynyt jonkinlainen hahmotelma siitä, miten elämä kehossa näkyy.

Sitten on vanhempia naisia, joiden kehoissa elämä vasta näkyykin. On kaunista katsoa, kuinka ylpeydellä uimahallissa käyvät vanhemmat naiset kehonsa kantavat. Saunassa istuu rempseää sakkia, jotka kohtaavat toisensa uimahallissa, vaihtavat kuulumiset ja tuntuvat olevan hämmästyttävän sinut itsensä ja vartalonsa kanssa. Ainakin musta tuntuu, että jokainen joka siellä heittää tissinsä olalle pestäkseen taipeet ja katvealueet tietävät ja arvostavat sitä, että ovat naisia ja eläneet naisen kehossa ja mahanahan kohdalla taputtavat olalle jokaisen syntyneen lapsen ja lapsenlapsen edestä – tai jokaisen eletyn vuoden ja elämän edestä ylipäätään. Itse katson heitä kunnioittaen ja ihaillen – vartalossa on ikäänkuin sota-arpia, jotka on elämässä ansaittu ja joita nyt voi kunnialla kantaa – on saatu paljon aikaan ja keho on kestänyt kaiken sen. Osa näistä naisista on nähnyt ja elänyt sota-ajan, pitäneet huolta torpasta, perheestä ja toisistaan – mitä kaikkea tuolla keholla ja ruumiilla onkaan tehty ja saatu aikaan! Ja tärkeintä kaikessa, nämä naiset tuntuvat arvostavan sitä, häpeilemättä.

Julkisessa saunassa istuessaan ymmärtää kuinka arka ja intiimi asia oma keho ja alastomuus on. Joillekin voi olla ylitsepääsemätöntä tulla julkisesti pyörimään suihkutilaan tai ylipäätään muiden joukkoon alastomana – näyttäytyä täysin sellaisena kuin ruumiillisesti on. Itse ajattelen, että keho sellaisenaan, mahdolliset arvet, ihon- ja sairaudenmerkit nimenomaan kertovat ihmisen tarinaa. Ne ovat osa ihmistä ja jo siksikin kaunista. Muistan kyllä itsekin, kuinka häpesin tai oikeammin ujoilin ja olisi tehnyt mieli peitellä imetyksen jälkeen tissejä uimahallissa. Kunnes sitä jotenkin kasvoin asian yli ja päätin, että tämä olen minä, minkäs sille teen ja näin ollen kelpaan. Miten voisin pitää rumana sitä, että synnytin ja ruokin lapseni? Epänormaalimpaa olisi, jos se ei minussa mitenkään näkyisi.

Olen oikeastaan aina katsonut peiliin ja ajatellut, että tämän olen saanut, sen kanssahan on sitten elettävä (joitakin erinäisiä pieniä kriisejä lukuunottamatta – en minäkään jeesus ole). Mitä paremmin hyväksyn itseni ja sen, mitä luoja on suonut ja geenibingo minulle arponut, sen parempi – onnellisempi ainakin olen, kun en laita jatkuvasti energiaa siihen, mitä voisi tai pitäisi olla toisin. Kuka edes määrittelee, mitä pitäisi olla toisin? Hyvänen aika sentään. Ja tämähän ei tarkoita, etteikö olisi hyvä pitää itsestään, kehostaan ja jaksamisestaan huolta. Mutta ennen kaikkea se olisi hyvä tehdä siksi, että itsellä on parempi olla – ei siksi, että mahtuisi johonkin kauneusihanteeseen tai miellyttäisi muita.

Haluaisin nähdä itseni ja monta muuta naista vanhempana istumassa uimahallin naisten saunassa, ryppyisenä ja maan vetovoimasta venyneenä, heittämässä tissiä olalle ja vaihtamassa kuulumisia keskenään, nauramassa eletylle ja edessä olevalle elämälle. Tuleeko joku teistä mukaan?