Umpihangessa

Koska eilen ryhdyin kirjoittelemaan talvijuoksusta (tai ainakin jotain sinnepäin), niin ajattelin pitäytyä aiheessa vielä pienen hetken. Kuvat eivät nyt varsinaisesti alleviivaa otsikkoa, sillä missään niistä ei ole todellista umpihankea eli sitä sellaista, joka ulottuu polviin asti tai jopa yli. Sellaisen tullessa vastaan en kameraa muista edes ottaa esiin, sillä haluan nauttia joka hetkestä.

Eli niin – kirmailin viikonloppuna ympäri talvista Helsinkiä. Vähän siellä ja täällä on valmiiksi tallautuneita polkuja, joita olisi helppo askeltaan. Minä päätin hypätä niiden sivuun ja lisätä siten lenkkiin vähän vääntöä. Loistava keino haastaa itseään (ja niveliään). Umpihangessa tarpomisen etuna on myös se, että sitä nostelee polvia ylös ihan eri tavalla kuin muutoin juostessa. 

Muistelin naama messingillä umpihangessa pomppiessani, kuinka tapaan kotikonnuillani käydä kiertämässä erään syrjäisen järven. Hyvinä talvina lunta on vähintään pohkeeseen asti, joskus jopa yli polven. Viimeksi kiersin järven kolme kertaa – hullu mikä hullu. Talvi tarjoaa ainutlaatuisia mahdollisuuksia liikkumiseen, niitä kannattaa hyödyntää. Sitä ehtii kyllä nauttimaan keväästä, kesästä ja syksystä sitten kun niiden aika on.

Kuten kuvista käy Helsinkiä tunteville selväksi, kiersin tällä kertaa toista tuntia Skattaa ja sen seutuvia.

Viikonloppuna oli ihana auringonpaiste ja koko maisema oli lähes kauttaaltaan kauniin sininen. Tämä oli taas yksi niistä lenkeistä, joissa sielu ja mieli lepäsi, vaikka keho teki töitä ja nainen puuskutti. Tämä oli myös yksi niistä lenkeistä, jolloin olin alunperin ajatellut olla kuvaamatta (näpithän siinä jäätyy, kun pakkastakin oli ihan kirpakasti), mutta eihän sitä malttanut olla kaivamatta kännykkää esiin.

Siihen nähden, etten ollut suunnitellut juoksevani viikonloppuna yhtään, tulikin juostua suhteellisen paljon ja pitkiä aikoja ja matkoja. Niinhän se on, että parhaat treenit ja lenkit vetää suunnittelematta, hetkeen tarttumalla.