Vuosi 2015 uusiksi kerta heitolla
Hei taas!
Tuli puolivahingossa vähän pidempi tauko kirjoitteluun. Ensin iski flunssa miehelle ja lapselle. En edes ajatellut sen tulevan minulle, sillä niin harvoin sairastan. Eipä olisi kannattanut ajatella, sillä nyt se pirulainen on hyökännyt minun kimppuuni. Olen näin ollen hoitanut pääasiassa vain pakolliset jutut ja muuten yrittänyt lepäillä. Ja niistää. Ja ottaa troppeja. Juoda teetä. Ja niistää. Käyttää villasukkia ja vilttiä. Niistää. Ja pitää tukkoisen pääni jotenkin kasassa edes tärkeiden juttujen osalta.
Mutta flunssasta viis, sillä tämä viikko on mennyt kaikesta huolimatta melkoisella flowlla eteenpäin. On tullut iloittua ja riemusta hihkuttua, ei haittaa, vaikka keuhkoni ovat juuri nyt asiasta vähän eri mieltä. Vuosi 2015 sai alkuviikosta sopivasti uutta kipinää ja yllättäen uusia suuntia. Opinpahan taas, että aina kannattaa kysyä.
Mitäs sitä on sitten tapahtunut ja näin ollen ilakoitu:
Ensimmäinen HAPPY DANCE: Alkuviikolla sain vastauksen sähköpostiini: Opettaja lupasi minulle lisää opinto-oikeutta. Se olisi loppunut nyt kevääseen ja näin ollen (ihan syystäkin) lopputyöni ohjaaja lähetteli sopivin väliajoin hoputtavia viestejä. Ja minä pakersin ja pakersin, mietin, että valmistunko sittenkään, loppuuko aika, teenkö kiireessä huonoa jälkeä – mitä sitä nyt mielessä käy tällaisilla hetkillä.
Toinen HAPPY DANCE: Soitin esimiehelleni, että saisinko uuden tiedon valossa opintovapaata. Ja tokihan minulla siihen on oikeus! Miten helpottavaa, stressitaso tipahti välittömästi. Kai minä tämän flunssankin sain, kun vihdoin maltoin rentoutua – todellinen tunnollisen ihmisen riesa.
Kolmas HAPPY DANCE: Minulla on ihana tiimi, jossa kaikki kannustavat. Kuin kirsikaksi Manhattanin pohjalle esimiehelläni on pari pätevää sijaista jonossa eli tiimi ja asiakkaatkaan eivät turakoinnistani liiemmin pitäisi kärsiä. Mahtavaa! Ei kun suunnittelemaan!
Todiste siitä, että olen minä ainakin yrittänyt edetä töiden, perheen ja muun elämän ohella.
Ja ilotanssit jatkuu eli neljäs HAPPY DANCE: Enhän minä lopputyötäni ja opintovapaatani Suomeen jää koko ajaksi lusimaan.
Olen maiskutellut jo hyvän aikaa ajatuksella, että tästä voisi tulla menokas reissuvuosi. Sen verran realisti osaan kuitenkin olla (kaikesta innostani huolimatta), että työssäkäyvänä ja opiskelevana yhteishuoltaja/uusperhe-äitinä sellaisia ei ihan noin vain laiteta tapahtumaan. Mutta nythän tilaisuus tarjoillaan minulle kultatarjottimella. Tai no tinatarjottimella, sillä eipä ansiosidonnaisella opintorahalla kuuhun lennetä.
Olen menneen viikon aikana enemmän tai vähemmän pyöritellyt eri vaihtoehtoja, laskeskellut pennosia, soitellut palkkoihin ja tarkennuksia opintorahasta – pohtinut asiaa joka vinkkelistä ja keskustellut sekä oman miehen että lapseni isän kanssa, myös työkavereilta on tullut päteviä ideoita.
Olen ajoittain meinannut pakahtua onnesta ja tukehtua näkkäriin – kuinka ihania ja kannustavia ihmisiä minun elämässäni on ja kuinka ihania tilaisuuksia elämääni on sattunut tupsahtelemaan. Tajusin kyllä senkin, että olen itse rohkeasti ottanut elämässäni askelia suuntaan jos toiseen. Mitään ei saa, jos ei tee ja jos ei uskalla, vaikka välillä hirvittäisikin. Viime vuosina olen toden teolla tehnyt päätöksiä, jotka ovat herättäneet suunnatonta kauhua ja epävarmuutta ajoittain minussakin. Fakta on, että yksin en näin maailmaa syleilevä uskaltaisi olla. Olen onnellinen turvaverkostani.
Edelliselle excursiolle pakkasin mukaan bikinit ja puukon
En vielä tässä vaiheessa aivan kaikkia ajatuksia, ideoita ja suunnitelmia rohkene julki kirjoittaa, etten vahingossakaan mene nuolaisemaan liian aikaisin. Mutta siinä, missä alustavasti miehen kanssa loppusyksyllä pohdimme, että tästä voisi tulla ei-mitään-suuria-muutoksia vuosi, niin hokkuspokkus, mamma laittaa suunnitelmat nurinkurin.
Kolmen viikon päästä lähdemme Thaimaan saarille koko perhe, sen jälkeen pakerretaan hetki arkea, huhti-toukokuussa saatan uudelleen ponkaista reissuun kouluhommat kainalossa ja projektit mielessä, loppukesälle kaavailimme vielä kolmisen viikkoa seikkailuja maailmalla jälleen omalla poppoolla. Hykerryttävää. Tuon jälkeen ei pitäisi harmittaa istahtaa taas loppuvuodeksi toimistoon – toivottavasti valmistuneena ja siinä sivussa elämän vietäväksi hypänneenä (ja rahattomana).
