Miltä se tuntuu kun ahdistaa?

No miltä se ahdistus tuntuu silloin kun se on sairaus? Sitä varmaan monet miettii. Yritän käydä nyt tässä läpi omia tuntemuksiani ahdistuksen kanssa. Teen nämä sairauden ”esittelypostaukset” sitä mukaa, mikä tunne vallitsee. Viimepäivinä on ollut kovasti sekamuotoista jaksoa, mutta ahdistus on ollut pahempana jo viikon ja kaikista on päällimmäisenä tunteena..  Masennuksesta ja hyposta/maniasta kirjoitan sitten myöhemmin, kun ne hallitsevat enemmän. Tosin luultavasti siinä ei mene kauaa, ainakaan minut tuntien, kun sairastan sekamuotoista ja nopeasyklistä, mikä tarkoittaa, että tunnetilat voivat vaihtua jopa useasti saman päivän aikana toisesta ääripäästä toiseen. Se on hyvin raskasta, mutta välillä jopa koomista. Ja ei, en aina oireile, pääasiallisesti elämässä menee nykyään lääkityksen vuoksi suhteellisen tasaisesti ja ulospäin kaikki näyttääkin aika normaalilta. 🙂 Mutta blogiin avaan tuntemuksia ja ajatuksia aina tarkemmin. Minulla meni jo kevät paremmin kuin pitkään aikaan. Olen ollut toimelias ja virkeä. Nyt parin viikon ajan, on alkanut mieliala laskea tasaisesti.

Mutta miltä se ahdistus tuntuu? Se tuntuu siltä, että rinnan sisällä puristaa todella kovasti. Se sattuu ihan oikeasti, kovasti. Tulee pakkoajatuksia. Jos ahdistaa kun olen ulkona, kuvittelen jatkuvasti, että muut ihmiset puhuu pahaa minusta ja osaa lukea ajatuksiani. Se kuullostaa varmaan aika typerältä, ja sitähän se onkin. Tiedän itsekin, että eihän kukaan voi osata lukea ajatuksia. Mutta silti tunnen niin. Tunnen muiden ihmisen katseet. Tuntuu, että he arvioivat minua negatiivisesti. Tuntuu hirveältä ja toivon, että olisin näkymätön. Ennenkuin lähden ulos päässäni pyörivät pakkoajatukset kuinka tulipalo syttyy sillä välin kun olen ulkona ja koirani kuolee. Pakosta tarkistelen hellaa useaan otteeseen, suoristusrautaa ja muita. Yleensä pyrin ottamaan kaikki johdot pois. Avainta tarkistelen koko ajan. Ulkona ollessa pelkään, että nyt se tulipalo on syttynyt ja koirani on kuollut.

Nyt tätä kirjoittaessani ahdistun, pakkoajatukset tulipalosta ja kuolemasta valtaa pään. Yksi koiristani on jo vanha, ja pelkään, että se kuolee pian. Pelkään sitä paljon, koska tiedän, etten osaa käsitellä koiran kuolemaa. Lisäksi läsnä on ”perusahdistus”. Kutsun sitä perusahdistukseksi, kun sen tunnen lähes aina, mutta en tiedä mistä se johtuu. Perusahdistuksella on eri tasoja. Se sattuu taas, mutta ei kovin paljon nyt. Olen opetellut pärjäämään ahdistuksen kanssa pitkälle, ennenkuin tarvitsee lääkettä.

Viime päivinä ahdistus on ollut niin kova, että olen usein tarvinut voimakasta rauhoittavaa lääkettä. Se onneksi auttaa nopeasti. Sen otan silloin kun kivulta ei pysty ajatella muuta. Silloin tuntuu, että koko maailma romahtaa. Putoaa synkkään kuiluu, kukaan ei kuule vaikka huutaa apua. Sattuu. Koko ajan sattuu. Sinne rintaan sisälle. Mietin vain, mitä olen tehnyt, että joudun kärsiä tästä. Ahdistava tunne valtaa kehon ja mielen kokonaan. Vajoan synkkyyteen, en kommunikoi enää toisten ihmisen kanssa. Pelkään jo, että pian kuolee. Pian jo toivonkin, että kuolen. Kukaan ei ymmärrä, en tiedä onko tämä minulle pahempi vai läheisille. Läheisten katsoa vierestä voivatta oikeasti ymmärtää miksi minuun sattuu niin paljon, miksi sulkeudun kokonaan omaan maailman, eivätkä he voi tehdä mitään asialle auttaakseen. Mutta juuri tällä hetkellä, en onneksi tunne ahdistusta noin voimakkaana.

Ahdistusta on todella vaikea selittää sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. Kaikki ihmiset ovat varmasti kokeneet normaalia ahdistusta. Mutta ahdistus joka vetää sielun kokonaan mustaan tervaan, on vaikeampi selittää. Siltä se tuntuu, mustalta, läpipääsemättömältä tervalta. Mutta tosiaan, lääkkeet vaikuttavat nopeasti. Rauhoittavat vaikuttavat n. 20minuutissa. Silloin ahdistus katoaa pikkuhiljaa kokonaan, tai siedettävälle tasolle. Tilanteissa joissa ahdistus kasvaa liian suureksi, eikä rauhoittavat auta, on minulle lisänä vielä yksi ”hätälääke”. Se vie kaikki tunteet pois ja pian sen ottamisen jälkeen nukahdan, nukun ainakin 12 tuntia ja vielä herätessä tunteet ovat poissa. Se lääke on tavallaan kammottava, mutta todella hyvä lääke oikein käytettynä. Onneksi sitä en ole tarvinut nyt pian pariin kuukauteen.

Ahdistuksen kanssa oppii myös elämään, ja ihan hyvin oppiikin. Muistelen kun alkuiaikoina, minulla meni rauhoittava joka päivä, kolme kertaa päivässä. Näin jatkui kauan aikaa. Mutta nykyään se on enää tarvittaessa. Usein ahdistuspuuskissa, haluan erota. Ilmoitan jo poikaystävälleni, että nyt riittää, en enää kestä. Pää ei jaksa uutta elämää, uusia muutoksia. Viimeisen vuoden aikana tätä on tapahtunut monet monet kerrat. Mutta onneksi poikaystäväni ymmärtää. Hän tietää, että joka kerta ahdistus menee ohi, vaikka sillä hetkellä minulle se ero näyttää olevan ainut todellisuus. Hän tietää, että pian pyydän anteeksi, enkä haluakkaan erota. Olin vain paniikissa ja ahdistunut. Tämä asia tapahtui ihan tässä pari päivää sitten. Ilmoitin, ettei pääni enää kestä näin paljon uusia asioita kerralla, ja on pakko palata vanhaan. Ilmoitin, että lähden huomenna kotiin. No en lähtenyt, ja tässä sitä ollaan. Vain vähemmäna ahdistuneena. Joskus ahdistuneena jopa haluaa satuttaa itseään, vaikka oikeasti ei halua. Toimii itseään vastaan ja sanoo haluavansa tehdä asioita, joita oikeasti ei halua. Todella ristiriitaista. On välillä hankala pysyä omien tunteiden perässä. Mutta yleensä muutokset elämässä varsinkin, usein laukaisevat kovemman ahdistuksen, eikä niihin osaa ikinä varautua, kun ei tiedä milloin se tulee. Se ahdistus ei välttämättä tule heti kun muutokset tapahtuu. Se voi tulla myöhemminkin.

Juuri nyt näitä rivejä kirjoittaessani minulla on kaikin puolin ihan hyvä olla. Ahdistus ei enää hallitse liikaa ja mieliala on tasainen. Olen ihan tyytyväinen. Toista se oli eilen. Toista se voi olla huomenna. Toista se voi olla jopa tunnin päästä. En ole onnellinen, en vieläkään. En tiedä voinkohan koskaan sanoa rehellisesti olevani onnellinen. Mutta nyt ainakin olen iloinen. Ja nautin siitä. Nautin kun koirani makaa jalkojeni päällä. Nautin siitä, että voin alkaa katsomaan kohta Netflixistä American Horror Storyä maaten samalla lämpimissä peitoissa. Nautin siitä, että tiedän huomenna auringon paistavan ja olevan lämmintä. Nautin siitä, että tiedän voivani mennä aamukävelylle Mustan meren rantaan, jos vain jaksan nousta. Nautin tästä hetkestä, vielä kun voin. :)

Muistakaa nauttia pienistä hetkistä, juuri sillä hetkellä kun ne tapahtuvat.