Mistä kaikki alkoi?
Niin.. Mistä kaikki alkoi? Rehellisesti sanottuna, en tarkalleen ottaen edes tiedä.
Diagnoosin sain tosiaan n. 3 vuotta sitten kun jouduin sairaalaan psykiatriselle osastolle epävakauteni vuoksi. Luulen, että silloin oli meneillään hankala sekamuotoinen jakso. Jouduin, tai toisinsanoen pääsin sairaalaan. Muisti on tältä ajalta erittäin heikko. Olin sairaalassa n. 2 kuukautta, ensin suljetulla osastolla ja sitten pääsin avoimelle osastolle. Sairaalassa oli ihania ja ymmärtäväisiä työntekijöitä. Oli helpotus saada diagnoosi. Vihdoin syy oireilulleni. Jossain vaiheessa sairaalassa oloa aloitin käynnit psykologilla. Kävin siellä yhteensä kymmenen tuntia jona aikana minulle tehtiin kaikenlaisia testejä. Persoonaani tutkittiin ja kaikkea muuta. Jos joskus löydän testieni tulokset, voin kirjoittaa niistä otteita. Mutta tällä hetkellä en ole kotona vähään aikaan, joten en voi etsiä niitä. Muistaakseni niissä puhuttiin erityisen herkästä persoonasta, vaikea kestää negatiivisia tunteita.
Negatiivisten tunteiden käsittely onkin aina ollut hankalaa minulle. Kaikenlaisten pettymysten. Niiden kanssa olen aina paininut, mutta nykyään se on jo helpompaa. Joka tapauksessa, olin sairaalassa n. 2 kuukautta, sitten pääsin kotiin, mutta menin vanhempieni luo. Siellä vietin jonkin aikaa, ja pian vointi huononi ja jouduin taas sairaalaan. Kun vihdoin pääsin kotiin sain oman hoitajan, kenen luona olen säännöllisen epäsäännöllisesti käynyt. Välillä käyn joka viikko, välillä vain kerran kuukaudessa. Toki sain tueksi myös erilaisia lääkityksiä. Sen jälkeen kaikki on ollut opettelemista elämään sairauden kanssa. Miten pärjätä ihmissuhteissa, miten pärjätä koulussa ja työelämässä.
Luulen, että sairaus on puhjennut ehkä lukioikäisenä, mutta tarkkaa aikaa en osaa kyllä sanoa. Sen ikäisenä kuitenkin minulle alkoi tulla voimakkaita ahdistuskohtauksia ja masennus alkoi lisääntyä. Ihmettelin miksi voin niin pahoin, miksi minuun sattuu niin kovasti, vaikka kaikki on hyvin. Minulla on ihana perhe, ihania ystäviä, lemmikkejä, omaa käyttörahaa. Käytännössä kaikkea, kaikkea mitä hyvään elämään tarvii. Mutta silti minuun sattuu. Välillä se kipu rinnassa oli sietämätön. En tiedä mitä olisin tehnyt. Niinpä usein vain itkin sängyssä, tai vietin kavereiden kanssa viinanhuuruisia iltoja. En tiennyt mikä minua vaivasi. Ajattelin, että jospa se vain kuuluu tähän ikään. Ehkä se menee vielä ohi. Siihen aikaan luin paljon Deborah Spungenin Nancyä. Se kirja oli lempikirjani ja on edelleen. Saatoin lukea sen kannesta kanteen useita kertoja, aloittaa alusta kun se loppui. Jotenkin sain Nancystä lohtua. En ollut kipujen kanssa yksin.
Diagnoosin saamisen jälkeen mietein usein, että miksi minä? Mitä olen tehnyt saadakseni tällaisen taakan itselleni? Ennen niin naurava, iloinen ja menevä minä on nyt poissa. Kuinka saan sen takaisin? Vai saanko edes. Mielessäni pyöri satoja kysymyksiä. Enkä tiennyt saanko niihin edes vastausta. Minkäänlaista vertaistukea en saanut ainakaan vuoteen. Usein mietein, kelle uskallan kertoa. Mitä ihmiset minusta nyt ajattelee? Pidetäänkö minua hulluna? Mutta enhän minä ole hullu! Vai olenko..
Vuosi diagnoosin saamisen jälkeen oli erityisen raskasta. Mutta nykyään muutaman vuoden jälkeen on jo helpompaa. Mutta sairaus silti ainakin joka viikko, muistuttelee itsestään, välillä hyvin rajusti ja välillä vain hieman.
Kysymykset ja kommentit teksteihin ovat erittäin tervetulleita. Nyt alkuun kirjoitan postauksia hieman enemmän, jotta minusta ja sairaudestani saa paremmin kokonaiskuvaa. :)