Intensiiviset kenkäostokset ja nykyvanhemmuus

Luin jokin aika sitten Helsingin Sanomista jutun lasten kenkien ostamisesta. Jutussa neuvottiin yksityiskohtaisesti, millaiset kenkien tulisi olla ja mistä niitä kannattaa ostaa. Jutun ja haastatellun asiantuntijan tarkoitus oli tietysti mitä parhain: lasten täytyy saada kulkea sopivankokoisissa kengissä. Itsekin tietysti luin jutun innokkaasti ja pohdiskelin, ovatko lapsemme kengät hyviä vai huonoja. Samaan aikaan minussa heräsi kuitenkin jokin aluksi määrittelemätön ärtymys.

Ärtymykseni liittyi jollakin tavalla jutussa mainittuun 12 millimetrin kasvu- ja askellusvaraan, ja siihen että myös päkiän leveys pitäisi kenkiä ostaessa mitata. Ja sitten siihen että jalkoja ei saisi mittailla aamulla vaan ne pitäisi mitata illalla. Ja vielä siihenkin että kenkään pitäisi työntää paperirulla, jonka ryttyyntymisestä voi päätellä onko kenkä liian pieni vai sopiva. Jollakin lailla kaikki tämä mittaaminen ja huolehtiminen alkoi tuntua hieman neuroottiselta ja ennen kaikkea mahdottomalta ajatukselta, kun sen yhdistää arkeen jossa kaksivuotias vastustaa lähtökohtaisesti kaikkea ja jossa hänelle pitää hankkia uudet kengät parin kuukauden välein, eikä rahaa ole käytettävissä loputtomasti. Siinä ei aina ehdi millimetrejä miettiä, vaikka tietysti pitäisi.

Myöhemmin kenkäjuttua pohtiessani yhdistin oman ärtymykseni vanhemmuuden vaatimuksiin ja siihen mitä monet tutkijat, esimerkiksi Ella Sihvonen täällä, ovat kirjoittaneet intensiivisestä vanhemmuudesta. Kenkien mittaamisohjeet ovat esimerkki siitä, kuinka vanhemmuudesta on tullut asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä kuten Sihvonen kirjoittaa. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että jokaiseen lapseen ja vanhemmuuteen liittyvään asiaan on saatavissa loputtomasti asiantuntijoiden tuottamaa, välillä ristiriitaistakin tietoa. Ja hyvän vanhemman tehtävä olisi omaksua tämä tieto, punnita se ja tehdä oikeita valintoja. Vaikkapa niiden kenkien suhteen. Sinänsähän on tietysti mainiota, että tietoa on saatavilla, ja ainahan vanhemmuus on ollut valintoja. Väittäisin kuitenkin, että nykyisin vanhemmuus on korostetusti valintoja. Tämä tarkoittaa, että yksittäiset valinnat paitsi vaativat paljon työtä (esim. sitä että selvittää kenkien optimaalisen askellusvaran) että saavat ison painoarvon. Yhtäkkiä lapsen kengät alkavatkin tuntua jollain lailla keskeiseltä asialta, suorastaan hyvän vanhemmuuden mittarilta. Minkälainen äiti ei huolehdi lapsensa jalkojen terveydestä? (Kuten Ella Sihvonen toteaa, intensiivisen vanhemmuuden paineet kohdistuvat korostetusti äiteihin.)

Ylivoimaisesti suurin osa vanhemmista haluaa olla hyviä vanhempia ja haluaa parasta lapsilleen. Siksi intensiivinen vanhemmuus koukuttaakin niin tehokkaasti. Se ei siis ole jotakin, jonka voisi vain helposti jättää huomiotta, sillä panokset ovat isoimmat mahdolliset. Ja monesti on myös aidosti hienoa, että johonkin omaan vanhemmuuden haasteeseen on saatavilla runsaasti tietoa ja vertaistukea.

Ongelma onkin siinä, että kun jokaisesta valinnasta kengistä nukkumiseen ja syömisestä muovileluihin tulee iso ja tärkeä, on se helposti aika uuvuttavaa. Kun jokainen valinta on iso, on myös siihen liittyvä syyllisyys raskasta (olenko jo pilannut lapseni jalat?). Ja samalla kun yrittää löytää parhaimpia mahdollisia vaihtoehtoja lapselleen, alkaa helposti myös kytätä muiden valintoja. Ovatko ne hyviä vai huonoja, mihin ne perustuvat, mihin ne johtavat… Miksi noilla tehdään noin, pitäisikö meilläkin tehdä noin? Välillä on vaikea tietää, onko jonkin asian pohtiminen lopulta hyväksi vai ei, ja millainen merkitys sillä on lapsen elämän suuressa kaaressa. Varmuuden vuoksi on ehkä parempi googlettaa vielä yhdet kenkienosto-ohjeet.