Mikä on kun ei tieto riitä?

Juttelimme työkavereideni kanssa vähän aikaa sitten siitä, miten turhauttavaa on kun tutkitulla tiedolla ei tunnu olevan mitään merkitystä silloin kun yhteiskunnassa tehdään päätöksiä. Esimerkiksi syrjäytymisestä meillä on jo vino pino tutkimusta, jossa monin eri tavoin selitetään miten syrjäytymistä voitaisiin estää. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, eivätkä tutkitusti tehokkaat toimenpiteet pääse käytäntöön, koska resursseja ei koskaan ohjata sinne minne pitäisi. Sen sijaan perustetaan aina vain uusia projekteja ja työryhmiä keskustelemaan ja selvittämään asioita, ikään kuin lisäselvitykset jotenkin maagisesti toisivat niitä lisäresursseja, joiden puute on jo valmiiksi tiedossa. Tämä jos mikä on turhauttavaa, tutkijoille tietysti mutta ennen kaikkea yhteiskunnallisesti.

Samasta aiheesta kirjoitti tänään Aleksis Salusjärvi Ylen kolumnissaan: ”Koulutuspolitiikka, sosiaalipolitiikka ja kriminaalipolitiikka ovat viime sukupolven aikana osaltaan synnyttäneet niitä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ne ovat olemassa.” Ja tässä on toimittu vastoin parempaa tietoa, ei suinkaan vahingossa ja tietämättä.

Itse olen viime aikoina miettinyt todella paljon erityisesti varhaiskasvatusta ja päiväkoteja. Ei ole mitään järkeä tuottaa enää yhtään lisää tietoa tai tutkimusta siitä, että suuret ryhmäkoot, vaihtuvat lapset ja aikuiset, liian pienet toimitilat, kiire ja henkilökunnan kuormittuneisuus eivät ole hyväksi lapsille. Nämä asiat aiheuttavat ongelmia, joiden ratkaisemiseen kuluu ja tulee yhteiskunnassa kulumaan paljon rahaa ja voimia. Puhumattakaan siitä, millaista hintaa pienet lapset itse maksavat. Ja uupuvat työntekijät. Tämä kaikki on jo sataan kertaan tutkittu ja tiedossa. Tästä huolimatta mitään ei tapahdu.

Nyt on meneillään Ei leikkirahaa -kampanja, jossa halutaan naisvaltaiset alat pois palkkakuopasta. Kampanjan sanoma on tosi tärkeä, koska palkka jos mikä kertoo työn arvostuksesta. Jos varhaiskasvatusta arvostettaisiin, siihen ohjattaisiin resursseja. Ja yksi osa tätä on se, että varhaiskasvatuksen työntekijöille maksettaisiin asiallista palkkaa vaativasta työstä. Palkka ei tietenkään yksin ratkaise ongelmia, kuten Iida omassa postauksessaan kirjoittaa. Itsekin ajattelen, että kyse on laajemmin siitä että varhaiskasvatus kokonaisuutena tarvitsee lisää arvostusta, jonka pitäisi näkyä resursseina, parempina palkkoina, parempina tiloina, siinä että työntekijöiden jaksamisesta huolehdittaisiin, siinä että lapsille haluttaisiin taata paras mahdollinen ympäristö ja turvalliset aikuiset. Tietoa on, arvostusta ei. Aina on jotakin tärkeämpää.

Olen joskus aikoinaan käynyt Feministien vuoro -blogissa monet väittelyt siitä, mikä on yhteiskunnallisesti arvokasta työtä, ja mistä pitää maksaa enemmän. Usein argumentti menee suunnilleen niin, että tuottava työ tapahtuu miesvaltaisilla aloilla (teollisuus jne) ja se tuottaa Suomen hyvinvoinnin. Siksi näistä töistä kuuluu maksaa enemmän. Hoiva-, opetus- ym. naisvaltaiset alat ovat vain sellaista ekstraa, joka rahoitetaan tuottavalla (miesten) työllä. No, rautalangasta väännettynä vastaus kuuluu: Jotta kukaan voisi tehdä niitä tuottavia töitä, jonkun on ensin täytynyt synnyttää, hoitaa, kasvattaa ja opettaa hänet. Ruokkia ja vaatettaa. Yhteiskunta ei kauaa pyörisi, jos kaikki pyykkääminen, pyllyjen pyyhkiminen, ruoanlaitto, synnyttäminen, opettaminen, siivoaminen ynnä muu loppuisi. Tämä ei-tuottava eli uusintava työ on historiallisesti ollut ja edelleen on pääosin naisten tekemää työtä. Sekä palkatta kotona että pienellä palkalla töissä. Ja sen arvostus on yhteiskunnassa ollut vähäistä.

Toinen asia, josta myös Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kolumnissaan, on meidän yhteiskunnalliseen ajatteluumme pesiytynyt ajatus ylijäämäihmisistä. Siis siitä, että osa porukasta nyt vain kerta kaikkiaan on sellaista sakkia, jonka kuuluukin tipahtaa kyydistä. Kelvotonta porukkaa. Poliittisella tasolla ei vain löydy kiinnostusta siihen, että kaikki pysyisivät mukana. Tälläkin ajattelulla on pitkät ja kammottavat historialliset juuret. Esimerkiksi työväenluokkaa on kautta aikojen jaoteltu toisaalta kunniallisiin ja työteliäisiin, toisaalta laiskoihin ja muutenkin moraalisesti epäilyttäviin lurjuksiin. Ylijäämäporukkaa, white trash, loiseläjiä. Sama jaottelu toimii myös silloin kun puhutaan maahanmuuttajista, jolloin ”ylijäämäihmisyys” kytketään rodullistettuihin luokitteluihin (aiempi tutkimukseni Hommafoorumista käsitteli tätä aihetta). Esimerkiksi niin, että tietystä maasta tulevat ovat porukkaa, joka tulee tänne vain loisimaan kunniallisten veronmaksajien rahoilla ja lisääntymään holtittomasti. Kaikki varmasti tunnistavat tällaisen puheen, joka siis kumpuaa sekä luokan että rasismin ja fasismin historiasta. Ja joka ikävä kyllä on nykyisin ihan normaali, hyväksytty osa meidän poliittista päätöksentekoamme. Yhteiskunnan toimimisen logiikkaa, siis.

Tämän polveilevan kirjoituksen pointti on kai jotakin sellaista, että mikään tutkimus tai tieto ei ratkaise mitään, jos yhteiskunnan ja päättäjien arvot ja tavoitteet ovat muualla. Niin kuin ovat.

Kommentit (2)
  1. Eiköhän tuohon ole syynä se, että kaikki ajavat omaa etuaan, myös poliitikot. Tutkitulla tiedolla ei menesty vaaleissa tai politiikassa.

    Tosiasia on, että melkein kaikki ovat mielestään oikeutettuja omiin etuihinsa ja uusiin etuihinsa kuten vaikkapa palkankorotuksiin ja kustannusten nousun myötä nouseviin sosiaalitukiinsa. Se on sitten muualta pois. Kun ruvetaan julkisella rahalla nostamaan yhtä ryhmää pois palkkakuopasta, raha on otettava jostain. Samaan aikaan Suomi velkaantuu ja kärsii pahasta kestävyysvajeesta.

    Myöskään järjestelmän perusta ei kestä rationaalisuutta. Maailma hukkuu pskaan, jonka perussyy on markkinatalous ja siihen liittyvä ei välttämättömiin tarpeisiin perustuva työ. Liki kaikki uudesta syntyvästä työstä perustuu ylikulutukseen.

    Silti keskustelu keskittyy siihen, pitäisikö töihin mennä sähköautolla, vaikka oikeampi keskustelun aihe olisi se, mitkä kaikki työtehtävät täytyy lopettaa. Tätä keskustelua ei kuitenkaan uskalleta käydä, koska se johtaisi jättityöttömyyteen ja yhteiskunnan romahtamiseen. Tämä blogialustakin perustuu mitä voimakkaimmin pahuuteen, luotuihin tarpeisiin, jotka tuhoavat maailman.

    Niinpä jatkossakin esitämme ympäristöhuolestuneita, vaikka samaan aikaan pyrimme kasvattamaan ympäristötuhoa esimerkiksi uusien työpaikkojen muodossa.

    Melkein kaikki ihmiset ovat irrationaalisia. Sama ihminen voi esittää ympäristöhuolestunutta ja kannattaa köyhien maiden nostamista pois köyhyydestä, vaikka tilastot täysin kiistatta kertovat, että mikään ei ole yhtä haitallista ympäristölle kuin köyhyydestä pois pääseminen. Ympäristön suojelun näkökulmasta köyhyyttä kannattaisi vaalia. Sitä kannattaisi lisätä myös länsimaissa tai oikeammin nimenomaan länsimaissa.

    Samankaltainen irrationaalisuus näkyy myös yhteiskunnallisissa päätöksissä. Ei kuitenkaan kannata osoitella vain muita vaan todeta sama irrationaalisuus myös itsessä.

    1. Hmm. Mä näen että yksi iso ongelma yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on valtakamppailu, joka ajaa kaiken muun ohi. Että ei esim. voida tehdä ilmastonmuutosta hidastavia päätöksiä, koska vaarana on kannatuksen menettäminen. Eli siinä mielessä oman edun ajaminen kyllä. Mutta sitten taas vaikuttaa siltä, että juuri mm ilmastonmuutoksen kohdalla sitä omaa etua ei kuitenkaan ymmärretä siinä mielessä että nähtäisi miten valtavia ja omaankin ja läheisten elämään vaikuttavia asioita on tulossa, jos ei muutoksia tehdä.

      Itse näen oikeudenmukaisuuden todella tärkeänä yhteiskunnassa ja globaalisti. Siksi minusta köyhyyttä vastaan pitää taistella, ja nimenomaan meidän joilla on varaa pitäisi laskea elintasoa.

      Aika lailla samaa mieltä muuten blogialustasta! Ja siitä että ihmiset tietysti ovat ristiriitaisia olentoja, eikä päätöksentekoon vaikuta pelkästään järki, tietenkään. Mutta silti jaksan olla hämmästynyt noista kirjoituksessa kuvaamistani asioista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *