Merkkilaukuista, kaula-aukoista ja yhteiskuntaluokasta
Viime päivinä vellonut pieni suuri kohu on liittynyt merkkilaukkuihin ja kaula-aukkoihin sekä siihen, miten kukin meistä esittelee itseään ja elämäänsä sosiaalisessa mediassa. En ole nähnyt kyseistä EVS-haastattelua, enkä siis voi ottaa siihen mitään kantaa. Jokin aiheessa on kuitenkin kiehtonut niin paljon, että useampana päivänä olen selannut Instagram-kommentteja ja blogipostauksia ja miettinyt, millaisia moraalisia tuomitsemisia ja ihanteita meillä oikein onkaan. Ja ehkä ihan erityisesti sitä, miten erilaisia asioita oikeutetaan ja perustellaan. Kenellä merkkilaukut ovat ok, ja millainen henkilöbrändäys on ”oikein” ja millainen ”väärin” (koska brändäyksestähän on kuitenkin kyse, kun puhutaan sometileistä joilla on suuri määrä seuraajia ja jotka ovat jollakin tavalla sidoksissa siihen, miten henkilö tekee töitä ja ansaitsee rahaa).
Seurailemani keskustelut pulpahtivat tänään mieleen vähän uudessa yhteydessä, kun luin Kim Allenin artikkelia nuorista naisista ja yhteiskuntaluokasta sekä erilaisista haluista ja pyrkimyksistä elämässä. Allen kirjoittaa siitä, kuinka Britanniassa poliittinen ilmapiiri toisaalta kannustaa kunnianhimoiseen opiskeluun ja eteenpäin pyrkimiseen elämässä, mutta samalla yhteiskunnassa jatkuvasti painotetaan, kuinka tämän kaiken täytyy tapahtua kovan työn kautta. Erityisesti työväenluokalta toivotaan tällaista kunnianhimoa (toisin sanoen sen puuttuminen nähdään työväenluokan ongelmana). ”Julkkiskulttuurin” puolestaan nähdään rapauttavan nuorison pyrkimyksiä ja arvomaailmaa. llman omaa ansiotaan julkisuuteen nousseita paheksutaan, ja tähän paheksuntaan sisältyy vahva luokka-aspekti: kyse on vääränlaisesta, ylenmääräisestä ja harhautuneesta kunnianhimosta. Siinä missä keskiluokkainen, oikeanlainen kunnianhimo tähtää kovaan työhön ja kulturelliin sivistykseen, julkisuuteen pyrkiminen nähdään pinnallisena, mauttomana, perusteettomana ja harhautuneena. Samaan aikaan kuitenkin julkkiskulttuuri ja sen näkyvyys yhteiskunnassa näyttäytyy esimerkiksi työväenluokkaisille tytöille väylänä menestykseen – sellaiseen menestykseen, jonka voi saavuttaa vaikkei olisikaan sitä kaikkea kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, jota muunlaiseen etenemiseen usein vaadittaisiin*.
Luokkakysymykset ovat aina monimutkaisia, enkä tässä suinkaan tarkoita, että tietäisin mitään Sara Siepin tai Maria Veitolan luokkataustasta. Se ei mielestäni ole tässä kiinnostavaa tai olennaista (eikä kohussa ehkä olekaan lopulta kysymys heistä henkilöinä). Olennaista sen sijaan on, että kun mietitään sitä, millainen julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa oleminen on ”oikein” tai ”väärin” tai moraalisesti paheksuttavaa, tätä pohdintaa ohjaavat käsityksemme siitä, mikä on hyvän maun mukaista, kunniallista, kunnollista ja oikeutettua. Luokkaa ja sukupuolta tutkineet feministit, erityisesti Bev Skeggs, ovat pitkään kirjoittaneet siitä, kuinka hyvän maun mukainen feminiinisyys ja kunniallinen naiseus ovat keskiluokan määrittämiä, ja rakentuvat työväenluokkaiseksi ajatellun naiseuden ulossulkemiselle. Ja silloin työväenluokkainen naiseus on usein jotakin liikaa: liikaa merkkilaukkuja, liikaa meikkiä, liikaa laittautumista, liian isoja kaula-aukkoja. Tästä syystä ajattelen, että näissä naisia koskevissa keskusteluissa sosiaalisesta mediasta ja itsen esittämisestä siellä ei ole kysymys vain feminismistä vaan myös luokasta. Ja ehkä vähän myös siitä, määrittyykö feminismi keskiluokkaisten ihanteiden mukaan, vai onko se sisällä myös tilaa niiden kyseenalaistamiselle.
Kim Allen (2014): ’Blair’s Children’: young women as ’aspirational subjects’ in the psychic landscape of class. Sociological Review vol. 62, 760-779.
*Allen viittaa tässä Valerie Walkerdinen kirjaan Daddy’s Girl: Young GIrls and Popular Culture (1997).