Muista hymyillä!
Yksi feministisen työtä käsittelevän tutkimuksen klassikoista on ehdottomasti 80-luvun alkupuolella julkaistu Arlie Russell Hochschildin kirja The Managed Heart. Kirjassaan Hochschild tutkii sitä, millainen merkitys tunteilla ja erityisesti tunteiden esittämisellä on työelämässä. Hän ottaa esimerkiksi lentoemännät, joiden työssä keskeistä on nimenomaan tiettyjen tunnetilojen esittäminen ja niiden aikaan saaminen asiakkaissa. Toisin sanoen lentoemäntien on hymyiltävä ja luotava matkustajille turvallinen, hyvä olo. Hymyn on ”tultava sydämestä” riippumatta siitä, minkälainen oma fiilis oikeastaan sattuu minäkin päivänä olemaan.
Hochschildin pointti on, että tunteiden esittäminen ja hyvän mielen tuottaminen muille ei ole vain jotakin ylimääräistä, vaan se on itse asiassa lentoemäntien työn ytimessä. Hochschild nimeää tällaisen palkkatyön piirissä tehtävän tunnetyön emotionaaliseksi työksi, ja käsittelee tutkimuksessaan erityisesti sitä, mitä tunteiden pakotettu tunteminen tai vähintäänkin esittäminen oikeastaan tarkoittaa työntekijöiden kannalta. Mitä tarkoittaa se, että on päivästä toiseen pakko hymyillä?
Hochschildin kirja on muodostunut klassikoksi, koska emotionaalisen työn käsite avaa kokonaisen tunnetyön tutkimuksen kentän. Tunnetyötä tehdään erityisesti palvelu- ja hoiva-aloilla, ja nämä ovat tunnetusti naisenemmistöisiä. Työelämässä odotettu ja tehty tunnetyö onkin usein sukupuolittunutta: naiset hymyilevät ja hoivaavat, tuottavat hyvää mieltä. Hochschildillä on kirjassaan lentoemäntien lisäksi toinenkin esimerkki, nimittäin perintätoimiston leivissä työskentelevät velkojen perijät. He ovat miehiä, joiden tehtävä ei suinkaan ole tuottaa hyvää mieltä, vaan pelkoa ja muita epämiellyttäviä tunteita. Ei tietenkään ole sattumaa, että sukupuolijako asettuu juuri näin.
Olen viime aikoina pohdiskellut emotionaalista työtä, kun olen miettinyt blogien kommenttikentissä tapahtuvia keskusteluita ja sitä, miten haastattelemani bloggaajat omaa toimintaansa näissä keskusteluissa kuvaavat. Usein on nimittäin niin, että sekä bloggaaja että uskolliset lukijat pyrkivät keskustelussa pitämään yllä tietynlaista ilmapiiriä. Keskustelun halutaan olevan hyvähenkistä, ja blogien toivotaan pysyvän hyvän mielen paikkoina. Jos paikalle saapuu ilkeitä kommentoijia ja nettikura alkaa lentää, on bloggaajan mietittävä tarkoin, miten heille vastaa. Harvemmin vastaus on vihainen tai ilkeä. Usein on pikemminkin niin, että bloggaaja yrittää pysyä korostetun asiallisena, säilyttää ikään kuin ammatillisen otteen omissa vastauksissaan.
Minusta tämä kommenttikentässä tapahtuva omien ja muiden tunteiden ohjailu on juuri samankaltaista emotionaalista työtä, josta Hochschild kirjoittaa. Hyvän ilmapiirin tuottamista ja ylläpitämistä, omien tunteiden piilottamista. Enkä tällä tietenkään tarkoita, että siinä olisi mitään väärää, päinvastoin ymmärrän hyvin, miksi blogeissa toimitaan niin kuin toimitaan. Mutta on kiinnostavaa, että tunteisiin liittyvä työ ja vaivannäkö on niin tärkeä osa lifestyle- ja perheblogien maailmaa. Olisiko siis niin, että samankaltaiset emotionaalisen työn muodot, jotka ovat niin tunnistettavia naisenemmistöisiltä palvelualoilta, ovat sujahtaneet myös osaksi digitaalisessa taloudessa tehtävää työtä – erityisesti silloin, kun kyse on lifestyle- ja perheblogeista, joita kirjoittavat enimmäkseen naiset?