Miltä tuntuu tehdä töitä pöhinäretoriikan keskellä?

No vaikkapa siltä, että ihminen ratkaisee työhuoneongelmiaan työskentelemällä enemmän kotitoimistolla ja kirjastossa.

Ja sitten siltä, että tulipalojen sytyttelyn tai sammuttelun sijaan sitä ennemminkin suunnittelee ihan tavallista kurssia tuikitavallisine, ei ollenkaan innovatiivisine lukemistoineen.

Ja kirjoittaa uutta versiota hyvinkin keskinkertaisesta mutta itsestä kuitenkin tärkeältä tuntuvasta artikkelikäsiksestä. Poistaa kappaleita ja kirjoittaa uusia, ja hakee siinä välissä lisää kahvia. Kaataa kahvit villapaidalleen.

Yrittää ladata oman kurssinsa lukemistoja tietokoneelleen, mutta epäonnistuu koska lukuohjelman lataamiseen vaadittaisiin admin-oikeudet. Ei jaksa ottaa yhteyttä ylikuormittuneeseen IT-tukeen, etenkin koska sattuu sijaitsemaan kirjastossa eikä työpisteellään.

Taukoa pitäessään ihminen lukee uutisista, kuinka Kari Raivio valittelee Suomen yliopistoja vaivaavan keskinkertaisuuden synnin. Lattean keskinkertaisuuden vuoksi suomalainen tiede ei pärjää maailmalla niin hyvin kuin voisi.

Tässä vaiheessa ihminen tiukentaa visionääristä otettaan, ja ryhtyy visioimaan itselleen uutta, latteaakin latteampaa tutkimusprojektia, sellaista jossa ihan vain tavallisesti tutkitaan tavanomaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä – kuten vaikkapa valtaa, sukupuolta, eriarvoisuutta, kapitalismia. Ilman yhtäkään yhteistyötä minkään sortin pöhinätötteröiden kanssa.

Tutkimusprojektin tarkempi suunnittelu saa kuitenkin odottaa, koska ihminen itse asiassa sijaitsee melko liukkaalla rajapinnalla, nimittäin perheen ja työn välisellä. Tämä rajapinta on sekä liukas että huokoinen.

Niinpä ihminen tipahtaa suoraan työstä perheeseen. Wau! sanoo ihminen silloin. Ei yhtäkään tulipaloa tai innovaatiota, pelkkää tavallisuutta.