Ameriikan blogimutsit (osa yksi)
Yhdysvalloissa kaikki on suurempaa, toki myös äitiysblogit ja blogibisnes. Jos blogimaailman kaupallistuminen ja vaikuttajamarkkinointi on Suomessa ottanut isoja harppauksia viime vuosina, Pohjois-Amerikassa ja Englannissa sama on tapahtunut jo aiemmin. Myös lukijamäärät tai ainakin mahdollinen yleisö on tietysti englanninkielisillä blogeilla suurempi kuin Suomessa.
En ole totta puhuakseni vielä hirveästi seurannut angloamerikkalaisia blogeja. Yksi suuri syy siihen on, että sivustot eivät ole kovin… houkuttelevia. Tai ehkä kysymys on tottumuksesta: minun silmääni monet jenkki- ja brittisivustot näyttävät promoviestien sekasotkulta, ja kiinnostavaa sisältöä on vaikea löytää. Tämä liittyy varmaankin siihen että kyse on useimmiten juuri sivustoista joilla on paljon erilaista materiaalia, ei niinkään blogeista. Joitakin kiinnostavia juttuja on kuitenkin tullut vastaan, esimerkiksi ”former mommy blogger” Heather Armstrong.
Armstrong aloitti supersuositun Dooce -bloginsa 15 vuotta sitten, mutta vuonna 2015 hän ilmoitti lopettavansa äitiysbloggaamisen koska koki että koko elämä ja ennen kaikkea lasten elämä oli alkanut pyöriä liikaa mainostajien ja brändien ehdoilla. The Guardian -lehden haastattelussa Armstrong sanoo, että kun hän aloitti äitiysbloggaamisen, blogeissa oltiin avoimia, äänekkäitä ja rehellisiä, mutta kaupallistumisen myötä tämä tärkeä yhteisöllinen ulottuvuus on kadonnut.
Armstrong aloitti äitiysbloggaamisen ensimmäisten joukossa (hänestä tuli täysipäiväinen ammattibloggaaja vuonna 2005), ja siksi hänen bloginsa on myös käynyt läpi muutoksen bannerimainonnasta nykyiseen sisältö- ja vaikuttajamarkkinointiin. The Atlantic -lehden Doocea käsittelevässä jutussa muistutetaan, että nettimainonnan alkuaikoina bannerimainonta oli todella kannattavaa: innokkaat netinkäyttäjät klikkasivat kaikkea mahdollista. Nykyisin bannereista ei juuri kukaan välitä, ja siksi mainonta on siirtynyt sisältöihin. Armstrongin blogi kävi läpi tämän kehityksen, sillä alkuaikoina blogin tulot tulivat nimenomaan bannereista. Niiden menetettyä merkitystään ja blogin siirryttyä sisältömarkkinointiin tuloksena oli Armstrongin mukaan jonkinlainen umpikuja, jossa bloggaaja yritti samaan aikaan toteuttaa itseään ja miellyttää sekä mainostajia että lukijoita.
Armstrong ei kuitenkaan suinkaan lopettanut bloggaamista. vaan sivusto on edelleen pystyssä ja aktiivinen – sisältääpä jopa postauksen lapsen edesottamuksistakin. Sivupalkissa Armstrong kuvaa itseään ja sivustoaan näin:
“…this used to be called mommy blogging. But then they started calling it Influencer Marketing: hashtag ad, hashtag sponsored, hashtag you know you want me to slap your product on my kid and exploit her for millions and millions of dollars. That’s how this shit works. Now? Well… sit back, buckle up, and enjoy the ride.” (https://dooce.com/)
Armstrongin sivusto on edelleen kaupallinen, ja näin sivusta seuraavalle vaikuttaa siltä että kyseessä on kiintoisa projekti: kuinka tehdä kaupallista blogia olematta… liian kaupallinen? Tekemättä liikaa kompromisseja? Vai oliko ”bloggaamisen lopettaminen” pelkkä mainostemppu? Ainakin Armstrong on hylännyt kovan postaustahdin, ja blogi päivittyy hiljakseen. Eräs piirre joka minun silmääni nykyisestä blogista myös erottuu, on tietty kaunistelemattomuus – näyttää siltä että tällä sivustolla Armstrong ei pidättele itseään eikä säästele kirosanoja. Blogin alaotsikkona onkin ”an unfiltered fire hose of flaming condemnation”. Toisaalta Armstrongin blogin alkutaipalekin oli aika räväkkä, hän on kuuluisa muun muassa siitä että sai potkut töistä kirjoitettuaan ilkeyksiä työkavereistaan. Ehkä kyseessä on siis ”paluu juurille” ja oman tilan takaisinvaltaaminen?
On jännä nähdä, mitä Suomessa tapahtuu näiden asioiden suhteen – millaiseksi blogimaailma kehittyy, ja tuleeko vastaavia irtiottoja. Armstrongin kuvaama tilanne on kuitenkin jossain määrin tunnistettavissa myös meillä – kun bloggaaminen ammattimaistuu ja yleisöt kasvavat, on selvää, että blogeista tulee silotellumpia ja vähemmän henkilökohtaisia. Ammattimaistumisen myötä myös vertaistuen merkitys blogiyhteisöissä saattaa vähän hävitä, kun bloggaajat eivät itse enää ehdi kommentoida tai lukea muiden blogeja.
PS. Minun piti alun perin käsitellä tässä postauksessa ihan toista Ameriikan blogeihin ja mutseihin liittyvää asiaa, mutta eksyin sivupoluille Doocen kanssa… Olkoon tämä nyt sitten osa yksi, ja ensi viikolla sitten ehkä osa kaksi.