Kadonneen keskittymiskyvyn jäljillä

Ainakin viimeisen vuoden ajan olen tuskaillut kadonneen keskittymiskyvyn kanssa. Tuntuu, että pitkäjänteinen lukeminen tai kirjoittaminen vaatii aivan tolkuttomasti ponnistelua. Esimerkiksi tutkimuskirjaa lukiessani saatan tajuta katsovani puhelinta viiden minuutin välein, ihan vain eräänlaisena refleksinä. Gerbiilin keskittymiskyky, kuten eräs tuttuni sanoisi.

Jotenkin nolottaa kirjoittaa tästä asiasta, sillä mielikuvissani kaikki muut tutkijat kykenevät uppoutumaan lukemiseen ja kirjoittamiseen tunti- tai jopa päiväkausiksi. Sain kuitenkin luettavakseni Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan kirjoittaman Keskittymiskyvyn elvytysoppaan*, ja tajusin että en näköjään ole ongelmani kanssa yksin.

Nykyihmisen työympäristö ja erityisesti digitaalinen media tekevät keskittymisestä haastavaa, niin kuin jo ihan arkijärjelläkin voi päätellä. Sosiaalisen median sovellukset on rakennettu nimenomaan häiritsemään ja koukuttamaan meitä, ja ne palkitsevat jatkuvasta tsekkailusta ja puhelimen vilkuilusta. Lisäksi monella työpaikalla työn käytännöt ovat sellaisia, että keskittyminen on vaikeaa. Itse olen miettinyt sitä, miten sähköpostiin nopeasti vastaamisesta on nykyisin tullut eräänlainen tehokkuuden mittari. Ikään kuin se, että vastaa saman tien ja mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä, kertoisi jotenkin hyvästä työntekijyydestä. (Ainakin omalla kohdallani se kertoo lähinnä siitä, että sekoilen koneella ilman varsinaista meneillään olevaa hommaa, ja ehdin siksi vastata nopeasti.) Harvoinpa esimerkiksi yliopistolla kuitenkaan on niin tulenpalavia asioita, etteivätkö ne voisi odottaa vaikkapa vuorokautta.

Syys- ja lokakuun aikana olen onnistunut tekemään jonkinlaisen pienen läpimurron tässä keskittymiskykyasiassa. Aloitin määräämällä itselleni päivittäisiä puolentoista tunnin kirjoitussessioita. Puolentoista tunnin ajaksi siis laitoin puhelimen äänettömälle ja pois näkyvistä sekä suljin sähköpostin. Puolitoista tuntia voi tuntia naurettavan lyhyeltä ajalta (ottaen huomioon että normityöpäivän pituus on noin kahdeksan tuntia), mutta minulle se riittää siihen, että tekeillä oleva teksti edistyy mukavaa vauhtia. Lokakuussa ollessani Belgiassa lisäsin keskittyneen kirjoittamisen tunteja päiviin niin, että niitä kertyi joka päivälle kolmesta neljään. Jos teksti ei edistynyt ja kirjoittaminen takkusi, tuijottelin ulos ikkunasta tai jaloittelin.

Belgiassa ollessa keskittymiskykyyn vaikutti selkeästi myös se, että olin irrallaan kaikista arjen pienistä kuormituksista. Ei tarvinnut muistaa kerhoeväitä eikä kauppalistoja, jolloin jäi enemmän tilaa muille ajatuksille. Nyt Suomeen palattuani elämä on taas erilaista, mutta olen kuitenkin koittanut pitää kiinni näistä kirjoitustunneista, sillä ne ovat olleet ehkä parasta mitä töiden suhteen on pitkään aikaan tapahtunut.

Voisi olettaa, että keskittynyt tekeminen tekisi työpäivistä raskaampia. Oikeasti se tekee niistä kevyempiä ja levollisempia. Samalla olen ollut huomaavinani, että tietynlainen levollisuus on siirtynyt työpöydän äärestä myös muihin tilanteisiin, eikä puhelinta ehkä tule kaivettua esille ihan niin salamannopeasti kuin ennen.

Oma kokemukseni siis tukee Huotilaisen ja Moisalan viestiä siitä, että keskittymiskykyä voi elvyttää ja sitä voi treenata – ja että tämä treenaaminen voi olla myös palkitsevaa. Suhtaudun yleensä epäillen kaikenlaisiin self help -oppaisiin ja jatkuvaan itsensä kehittämisen pakkoon, mutta tässä keskittymisasiassa ei oikein tunnu olevan muitakaan vaihtoehtoja, etenkään mitä tulee sosiaaliseen mediaan ja sen koukuttavuuteen.

Toisaalta keskittymiskyvyn metsästämisen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla pelkästään yksilöllinen suoritus, vaan sitä voi tehdä yhdessä toisten kanssa. Hyvä esimerkki on kollegoideni järjestämä kirjoitustyöpaja, jossa viikoittain kirjoitetaan keskittyneesti aina 45 minuuttia kerrallaan, ja sitten pidetään pieni tauko. Ryhmäpaine sekä auttaa kirjoittamisessa että tekee tauoista virkistävämpiä.

Toinen kollektiivinen peliliike voisi olla sähköpostiliikenteen hidastaminen. Vähän hitaammalla reagoinnilla ehkä jopa vältyttäisiin turhien viestien lähettelyltä, kun kukin ehtisin miettiä tarkemmin omia pointtejaan ja näkökulmiaan ja muotoilla viestit siten, että väärinymmärryksiä ei niin helposti tulisi. Enkä tarkoita tällä sitä, että pitäisi ehdoin tahdoin vaikeuttaa toisten työtä jättämällä vastaamatta viesteihin. Ennemminkin voisi alkaa rakentaa uusia pelisääntöjä tai normeja sille, miten nopeaa reagointia odotetaan. (Omalta osaltani keskittymiskyky-treenit ovat itse asiassa johtaneet siihen, että vastaustahti on hidastunut – ihan vain siksi, että ajankäyttö on erilaista ja asetan pitkäjänteiset työt usein etusijalle. En tiedä aiheuttaako tämä mahdollisesti harmaita hiuksia kollegoilleni, mutta minut se tekee iloiseksi.)

 

*Kirja saatu.