Kansanterveydellisiä huolenaiheita: työ

Välillä ihmetyttää, millaiset asiat nousevat yhteiskunnallisiksi huolenaiheiksi ja millaiset taas eivät. Esimerkiksi lihavuus pulpahtaa säännöllisin väliajoin esille kansanterveydellisenä huolena. Takavuosina Hesarilla oli ”läskikapinansa” ja viime aikoina olen törmännyt erityisesti juttuihin lasten lihavuudesta.

Voisi ajatella, että terveyteen liittyvät huolet olisivat ikään kuin neutraaleja ja viattomia: tunnistetaan väestön tasolla huonoja seurauksia tai ainakin mahdollisia riskejä ja pyritään puuttumaan asiaan valistuksen ja muiden käytettävissä olevien keinojen kautta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan kysymys siitä mitkä asiat yhteiskunnassa ovat ongelmia ja mitkä eivät on poliittinen. Tämän tietävät erityisesti yhteiskunnallisesta näkökulmasta lihavuutta tutkineet ja läskiaktivistit.

Jotkin terveyteen liittyvät kysymykset ovat otollisempia sekä moralisoivalle otteelle että kansanterveydelliselle huolelle kuin toiset. Tätä mietin, kun törmäsin tutkimuskirjallisuudessa tietoon työuupumuksen ja työstressin seurauksista. Liiallisen työkuormituksen aiheuttamia terveydellisiä seurauksia ovat ainakin sydän- ja verisuonisairaudet, tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet ja masennus sekä ahdistuneisuushäiriöt. Näiden sairauksien yhteydestä työkuormitukseen on vahvaa tutkimuksellista näyttöä. Samoin näyttöä on siitä, että työelämän vaativuus ja kuormittavuus on kasvanut. Meillä on siis suhteellisen yksiselitteisesti tiedossa, että työelämä nykyisessä muodossaan tuottaa kansanterveydellisiä riskejä.

Työssä jaksamisesta ja työuupumuksesta toki puhutaan julkisuudessa, mutta voisiko Hesari esimerkiksi polkaista käyntiin vaikkapa ”laiskottelukapinan” ihan kansanterveydellisen huolen nimissä? Voisiko organisaatioiden myrkyllinen työkulttuuri nousta otsikoihin terveysriskinä? Voisiko kilpailukykysopimuksen seuraukset todeta kansanterveysriskiksi? Voisiko esimerkiksi hoitotyöhön, lastensuojeluun tai kouluihin ohjata lisää resursseja ihan jo sillä perusteella, että näillä aloilla työntekijät uupuvat ja se on iso terveyshaitta?

En ole varma missä määrin kansanterveydellä argumentoiminen on järkevää tai mielekästä. Mutta ajatusleikkien tasolla kiehtoo esimerkiksi makeisveron sijaan ajatella verotusta, joka kohdistuisi kovempana sellaisiin yrityksiin, joissa työtunnit eivät pysy kohtuullisissa rajoissa ja joissa työntekijät raportoivat väsymystä.

Oikeasti noista terveysriskeistä lukeminen myös jollakin tavalla pysäytti. Olemme ehkä vähitellen tottuneet siihen, että työssä uupuminen tai liiallinen kuormittuminen on normaalia, sellaista mitä sattuu itse kullekin nykytyöelämässä. Rankkoja kokemuksia, joista sitten selvitään. Mutta ei niistä aina selvitä. Joskus vuosikymmenten kuormitus voi sairastuttaa pysyvästi. Joskus ihminen ei koskaan toivu aivan ennalleen.

(Tuntuu, että kirjoitan koko ajan tästä samasta asiasta: siitä että työ ja työn merkitys yhteiskunnassa pitäisi ajatella uudelleen. Mutta minkäs teet, kun kaikki ajatuksen langat johtavat samaan vyyhtiin.) 

 

***

Lähde: Dejours, Christophe, Deranty, Jean-Philippe, Renault, Emmanuel, Smith, Nicholas H. (2018) : The Return of Work in Critical Theory. Columbia University Press.

 

Kommentit

A.S. (Ei varmistettu)

Tärkeä aihe, joten hyvä, että kirjoitat. Kiitos muutenkin mielenkiintoisesta blogistasi!

Kiitos, kiva kuulla :).

Leijona (Ei varmistettu)

Kiitos, että otit tärkeän asian esille. Työskentelen hoitajana kansainvälisen pörssiyhtiön rahoittamassa hoivayritykesssä. Koen, että työni on fyysisesti sekä psyykkisesti kuormittavaa. Vaikka toimin ergonomisesti oikein, niin usein tulee ristiselkään kohdistuvia kiertoliikkeitä sekä kumara-asentoja. Vuorotyöstä palautuminen kestää nykyään kauemmin kuin aikaisemmin.

Asiakkaat ovat monisairata ja agressivisten asikkaiden määrä on lisääntynyt. Puremista, raapimista, lyömistä ja potkimista on ollut. Huorittelu ja haukkuminen on päivittäistä. Poliisia soitetaan ajottain paikalle, kun henkilökunta on uhkan kohteena. Työni ei ole enään turvallista ja tämä muutos on tapahtunut noin 5 vuoden sisällä.

Työssäni on huonot henkilöstön mitoitukset, koska yrityksen täytyy tuottaa voittoa ja voittohan syntyy säästöistä. Yhteiskunta taas ei halua ottaa vastuuta väestön vanhenemisesta, joten he pelkäävät tehdä muutoksia lakiin mitoitusten suhteen.

Monikansalliset yritykset ovat huomanneet porsaanreiät ja ovat aloittaneet suomen valloituksen ja sen seurauksena pk-sekrolilla ei ole enää mitään tulevaisuutta. Suuret syö pienet.

Tämän lisäksi on hallitus, joka haluaa heikentää hoitajien elämää, kun pitäisi tarjota ihan jotain muuta.

Kuulostaa todella ikävältä, ja uskon että samankaltaisia kokemuksia on kyllä monilla muillakin nykytyössä, etenkin hoiva-alalla. Minusta ongelma on juuri siinä, että poliittista tahtoa näihin asioihin puuttumiseen ei tunnu löytyvän, vaikka kyse on sekä työntekijöiden jaksamisesta että hoivaa tarvitsevista. Päinvastoin luodaan vaan lisää edellytyksiä monikansallisille pörssiyhtiöille voiton tekemiseen. Ihan karmivaa miettiä, missä tilanteessa ollaan joidenkin kymmenien vuosien kuluttua, jos tätä kehitystä ei pysäytetä. 

Kurjinta on se, että juuri hoivatyö on niin hirveän tärkeää ja samalla tietysti kuormittavaa, eikä sitä kuitenkaan arvosteta niin että se näkyisi työolosuhteissa tai palkassa.  

Kommentoi