Kun tutkijan kriittisyys kohtaa haastateltavan kertomuksen omasta elämästään
Tämä on aihe, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään ja eri yhteyksissä, mutta jota en saa oikein itsellenikään jäsenneltyä. Kirjoittaminenkin tuntuu hankalalta, mutta ajattelin yrittää.
Omaa tutkimustani (kaikkea tähän asti tekemääni) voi varmaankin luonnehtia yleisellä tasolla kriittiseksi: minua kiinnostavat valtasuhteet, eriarvoisuudet, näennäisesti simppeleiden asioiden ja ilmiöiden taakse kätkeytyvät ongelmat ja vahingoittavat käytännöt. Olen saanut tutkijankoulutukseni sukupuolentutkimuksessa, jossa feministinen kritiikki ja siitä nouseva ote tutkimukseen on kantava voima. Samaan aikaan feministisessä tutkimuksessa on kuitenkin perinteisesti korostettu tutkimuksessa itsessään muodostuvia valtasuhteita ja tutkittavien ihmisten kunnioittamista. Usein feministinen tutkimus on myös suoraan pyrkinyt antamaan äänen tai tuomaan esille tietyn ihmisryhmän kokemuksia, asettunut ikään kuin tutkittavien tai tutkimukseen osallistuvien ihmisten rinnalle.
Monessa tutkimuksessa feministinen kritiikki asettuu kuitenkin hankaukseen sen kanssa, mitä ihmiset itse kertovat elämästään ja arjestaan. Se, mikä tutkijalle näyttäytyy ongelmallisena ja yhteiskuntakritiikin kohteena, voi tutkittavalle itselleen olla neutraalia tai myönteinenkin kokemus. Yksinkertaisena esimerkkinä vaikkapa se, että tutkimuksessa tunnistetut syrjivät käytännöt eivät välttämättä niihin osallisten tai niitä kohtaavien mielestä ole itsestään selvästi syrjiviä. Tutkija tekee tulkintojaan erilaisessa kehyksessä ja erilaisista lähtökohdista kuin tutkimukseen osallistuva ihminen, jolloin kumpikin näkökulma voi omasta lähtökohdastaan olla perusteltu. Toistuva kysymys tutkimuksen tekemisessä siis on, miten pitää tutkijana kiinni omista perustelluista tulkinnoistaan, ja samalla tehdä oikeutta tutkimukseen osallistuvien ihmisten omille kokemuksille ja tulkinnoille.
On tietysti erilaisia tutkimuksia – kaikissa ongelmaa ei ole, ja joskus tutkija tekee tietoisen valinnan ottaessaan täysin tutkimukseen osallistuvien ihmisten näkökulmasta poikkeavan lähestymistavan. Itse olen tehnyt näin esimerkiksi silloin, kun tutkimuksen kohteena oli maahanmuuttovastainen keskustelu (kysymys tutkittavien kunnioittamisesta ei silti poistunut). Myös sillä, minkälaiset tutkimuskysymykset tutkimusta ohjaavat, on iso merkitys.
Tässä bloggaamista käsittelevässä meneillään olevassa tutkimuksessa olen koittanut asetella tutkimuksen lähtökohtia siten, että tutkimukseen osallistuvien ihmisten omat kokemukset ja tulkinnat saisivat paljon tilaa. Tästä huolimatta hankausta on, ja tietysti kuuluukin olla. Toisaalta tässä tutkimuksessa kiinnostavaa ja inspiroivaa on myös haastatteluissa esiin pulpahteleva ihmisten oma kriittisyys ja taipumus pohdiskella monelta kantilta ongelmallisiakin asioita. Tällöin tutkijan ja haasteltavan näkökulmat voivat olla ainakin osittain yhteneväisiä – tai parhaimmillaan tutkimus antaa selityksen haastateltavien tietyille yksittäisiltä vaikuttaville kokemuksille, ja asettaa ne laajempaan yhteyteen.
En usko että pääsen näissä pohdinnoissa tai tutkimuksen tekemisen käytännöissä koskaan sellaiseen tilanteeseen, että ristiriitoja tai hankausta ei olisi. Koen kuitenkin tärkeänä kuljettaa näitä ajatuksia ja hankaluuksia mukanani tutkimuksen tekemisen eri vaiheissa ja aiheesta toiseen.