Onnellisuus äitien harteilla?

Sosiaalisen median kiiltokuvat ja stailatut asetelmat aiheuttavat katsojissaan helposti riittämättömyyden ja kateuden tunteita. Usein kuullun kritiikin kohteena on arjen kiillottaminen ja kohottaminen: monet kaipaavat todellisempaa tai ainakin vähemmän täydellistä somemaailmaa.

Toisaalta ihanien kuvien ja onnellisten hetkien jakaminen sosiaaliseen mediaan voi olla jotakin, joka auttaa jaksamaan sen vähemmän täydellisen arjen puristuksessa. Someen postaamalla valitsee, mitä haluaa jakaa toisille – ja toisaalta myös sen, mitä itse haluaa muistaa ja vaalia. Arki saa ikään kuin kaksoisvalotuksen: on se, mitä tietyssä hetkessä kokee, ja sitten se mitä siitä kertoo tai välittää toisille. Asiat, jotka tapahtuessaan voivat saada raivon partaalle, ovatkin myöhemmin hauskoja anekdootteja. Kurjan päivän päätteeksi lapsi näyttääkin kuvassa kauniilta ja seesteiseltä, ja myöhemmin kuvaa katsoessaan muistaa kuinka ihana lapsi juuri tuolloin olikaan – ja tuon päivän kurjuudet ovat jo kauan sitten unohtuneet.

Julie A. Wilson ja Emily Chivers Yochim kirjoittavat kirjassaan Mothering through Precarity (2017) juuri tästä sosiaalisen median ulottuvuudesta. He kuvaavat haastattelemaansa äitiä, joka taloudellisesti tiukan ja työn täyteisen arjen keskellä tekee sosiaaliseen mediaan valokuva-albumia lastensa kesästä. Wilson & Yochim tulkitsevat tätä onnellisten, ihanien valokuvien albumia eräänlaisena onnellisuusprojektina, jonka kautta epävarmasta arjesta voi suodattaa ja tallentaa onnen hetkiä.

Wilson ja Yochim kirjoittavat, kuinka heidän tutkimukseensa osallistuneet äidit tekevät jatkuvasti nimenomaan tunteisiin ja onnellisuuteen keskittyvää työtä tai säätelyä: äitien harteilla on epävarmoissa ja mahdottomissakin oloissa luoda perhekeskeistä onnellisuutta, keskittyä siihen ja kyetä nauttimaan siitä. Mitä haavoittuvammaksi perhe tulee (kirjan kontekstina on Yhdysvallat ja rapautuvat yhteiskunnan tukiverkot) sitä tärkeämmäksi tällainen tunnetyö tai säätely käy.

Wilsonin ja Yochimin haastattelemat äidit pyrkivät siis hallitsemaan perheeseensä ja elämäänsä kohdistuvia uhkia ja epävarmuutta luomalla tietoisesti onnellisia hetkiä, onnellisia muistoja, pitämällä yllä koko perheen tunneilmapiiriä. Tätä he tekevät paljolti sosiaalisen median ja erilaisten äitiyhteisöjen kautta.

Yhdysvaltalaista äitiyttä koskevassa tutkimuksessa on näin Suomenkin näkökulmasta jotakin tunnistettavaa: sosiaalisen median merkitys kytkeytyy usein arkeen ja arjessa jaksamiseen sekä omien tunteiden ja näkökulmien työstämiseen. En ole varma, onko suomalaisissa äitiysblogeissa ja muussa äitien sosiaalisessa mediassa välttämättä aina kyse juuri perheeseen keskittyvästä onnellisuudesta ja sen turvaamisesta (vaikka usein toki on) – ehkä monien blogien tunnetyö liittyy yksilöllisemmin omaan äitiyteen ja toisaalta äitiyden ja ”työminän” tai ”aiemman minän” väliseen neuvotteluun.

Monille haastattelemilleni bloggaajille sosiaalinen media on ollut väylä ”ulos maailmaan” silloin, kun fyysisesti on kotona lasten kanssa. Blogin kautta voi tuntea olevansa olemassa kun muutoin tuntee itsensä näkymättömäksi – ja olevansa olemassa myös muuten kuin äitinä. Ja sitten taas toisaalta perheblogien aiheet useimmiten tietenkin kääntävät katseen takaisin kotiin ja perheen piiriin. Sosiaalinen media on siis samaan aikaa pakoa ja paluuta perheeseen. Tai ehkä tämän ristiriidan työstämistä, onnellisuuden etsimistä sellaisista tilanteista, joissa perhe sekä vetää puoleensa että tukahduttaa?   

Wilson ja Yochim toteavat kirjassaan, kuinka äidit kääntyvät digitaalisen median puoleen saadakseen selkoa maailmasta, tehdäkseen sen ymmärrettäväksi – ja kuinka digitaalinen media vahvistaa juuri niitä epävarmuuksia, joiden takia äidit alun perin sen puoleen kääntyivät. Tästä kriittisestä näkökulmasta käsin voisi ajatella, että perheblogit ja bloggaaminenkaan eivät ratkaise perheeseen ja äitiyteen liittyviä ristiriitoja, vaan pikemminkin korostavat niitä, tuovat ne käsin kosketeltavammiksi ja tarjoavat vain hetkellisiä, yksilöllisiä helpotuksia näiden ristiriitojen ja epävarmuuksien kanssa elämiseen. Toisaalta tämän tulkinnan voisi kääntää myös niin, että sosiaalisen median kautta äidit itse muovaavat elämäänsä ja tekevät sitä elettävämmäksi – ja sillä jos millä on merkitystä.

 

***

Julie A. Wilson & Emily Chivers Yochim (2017): Mothering through Precarity. Women’s work and digital media. Duke University Press. (Tekstissä viitattu erityisesti sivuille 24 ja 27).