Välillä on ärsyttänyt, kun Helsingin Sanomien Ura & työ -osio tuntuu käsittelevän uudelleen ja uudelleen samoja uraorientoituneille bisnesihmisille suunnattuja vinkkejä työhaastatteluista tai oman osaamisen markkinoinnista. Sunnuntain Hesari oli kuitenkin iloinen yllätys, sillä aiheena oli turha työ tai turhaksi koettu työ. Sellainen, jonka tekijä kokee tekevänsä merkityksetöntä, turhaa tai jopa vahingollista hommaa.

On oikeastaan yllättävää, kuinka vähän työn merkityksettömyyttä ja turhuutta käsitellään (paitsi silloin, kun kerrotaan sankaritarinaa jostakusta, joka vaihtoi hyvin palkatun mutta merkityksettömän työn johonkin mielekkääseen mutta huonommin palkattuun). Kyseessä on kuitenkin varmasti hyvin yleinen kokemus, uskoisin että lähes kaikki ihmiset ovat ainakin jossain elämänsä vaiheessa olleet turhissa töissä, ja monet varmasti pohtivat paljonkin oman työnsä mielekkyyttä – ei ainoastaan itsensä kannalta vaan suhteessa vaikkapa ilmastonmuutokseen. (Ja toki on myös niin, että toisten tekemän työn arvosteleminen turhaksi on suhteellisen yleistä… mitäpä ne kaiken maailman dosentit tekevät, elleivät turhaa työtä).

Niin kuin sosiologian professori Harri Melin Hesarin jutussa sanoo, työn turhuudesta puhuminen rikkoo perinteistä työn etiikkaa vastaan. Sitä, jonka mukaan pitäisi olla kiitollinen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa työ ikään kuin oikeuttaa olemassa oloon, vakuuttaa kunnollisuudesta ja kunniallisuudesta. Toisaalta kyse ei ole vain perinteisestä protestanttisesta etiikasta, vaan nykyinen työelämä on tuonut työn merkitykseen uutta kierrettä ja painoarvoa. Tästä kirjoittaa Kathi Weeks kirjassaan The Problem with Work. Hänen mukaansa työlle omistautuminen on nykytaloudessa vielä aiempaa tärkeämpää, sillä työ myös vaatii enemmän kuin teollisen ajan tehdastyö: käsien lisäksi myös tekijän pään ja sydämen, kurin lisäksi joustavuutta, mukautuvuutta ja jatkuvaa uudistumista. Kun työntekijän asenteesta tulee tuotannon kannalta olennainen tekijä, ei ajatus tehdyn työn turhuudesta oikein mahdu kuvioon.

Weeks esittää, että omistautuva työn etiikka on yhä kauempana monien hommien todellisuudesta, ja se tulisi kyseenalaistaa. Minua Weeksin ajattelu kiehtoo, sillä se kaivautuu niin monien itsestäänselvyyksien ja annettuna otettujen normien taakse: Miksi työn tulisi olla kaikista tärkeintä ja yhteiskuntarakenteen perusta? Miksi työlle tulisi omistautua? Miksi se mitä pidetään ”oikeana ja arvokkaana työnä” on niin tarkasti rajattu, ja jättää ulkopuolelle ison osan esimerkiksi hoivatyöstä, joka on kuitenkin meille ihmisille välttämätöntä? (Tämä on tietysti iso feministinen kysymys ylipäänsä.) Miksi yhteiskunnassa on niin paljon turhaksi koettua, täydellisen hyödytöntä toimintaa, jota kuitenkin pidetään kaikista tärkeimpänä?