Olen lähdössä ensi viikolla Dubliniin työpajaan, jossa kaikkien osallistujien olisi tarkoitus pitää lyhyt esitelmä. Työpaja liittyy EU-rahoitteiseen projektiin, ja painopiste on hieman erilainen kuin yleensä konferensseissa tai seminaareissa. Minun pitäisi (jos olen ymmärtänyt oikein!) meneillään olevan tutkimukseni pohjalta puhua siitä, millaisia taitoja tai kykyjä nuoret ihmiset nykypäivän työmarkkinoilla tarvitsevat. Oman tutkimukseni aineisto tarjoaa kyllä aika pikkuriikkisen ikkunan tähän aiheeseen, mutta toisaalta taas digityön ja sosiaalisen median merkitys on niin valtava että samoja piirteitä on monessa työssä.

Esitystä pohtiessani mieleen nousi aika paljon sellaisia vaatimuksia, joita voisi luonnehtia ehkä rajanvedoksi tai emotionaaliseksi työksi. Tekemistäni haastatteluista ja seuraamistani blogeista välittyy tarve kyetä vetämään rajoja monen asian suhteen silloin kun työn luonne itsessään on monella tavalla rajatonta. Jos työ on kaikkialla kuten blogityö usein on, jää bloggaajan vastuulle rajoittaa työn lipumista jokaiseen arjen hetkeen – tai ainakin jää mietittäväksi, tarvitaanko rajoittamista, ja miten sen voisi tehdä. Tähän liittyy se, että monet kokevat sosiaalisen median voimakkaasti addiktoivana: siitä irtautuminen on vaikeaa silloinkin, kun niin oikeastaan haluaisi tehdä. Samoin moni tekee jatkuvasti rajanvetoja siinä, mikä on yksityistä ja mikä on julkista. Bloggaaminen työnä lähtökohtaisesti tuo yksityisen elämän julkisen alueelle, ja siispä rajojen vetäminen tai niistä neuvotteleminen on vaativampaa kuin monissa perinteisissä ammateissa, jossa raja julkisen ja yksityisen elämän välillä on jyrkkä ja selkeä.

Blogityön tekijälleen esittämät vaatimukset liittyvät myös tunteisiin ja erilaisiin tunnereaktioihin. Yksityisen tuominen julkisen piiriin tuo samalla tunteet uudella tavalla ”näkyviksi” tai esiin, ja toisaalta sosiaalinen media elää klikkauksista ja klikkauksia taas tuottavat useimmiten nimenomaan tunnereaktiot. Miten tulla toimeen kommenttikentän tunnemyrskyjen kanssa, kun kommentit saattavat mennä omankin ihon alle ihan toisella tavalla kuin jos kyse olisi vaikkapa perinteisestä markkinointityöstä? Miten tuottaa ”hyvää ilmapiiriä” blogiin, ja toisaalta olla lukijoilleen avoin ja rehellinen? Miten tulla toimeen riittämättömyyden tunteiden kanssa?   

Ovatko nämä blogityötä (ja kenties montaa muutakin nykytyötä) luonnehtivat vaatimukset sitten sellaisia, joihin voi jotenkin valmentautua tai kouluttautua? Onko esimerkiksi rajanvetäminen sellainen asia, jota voi opiskella? En tiedä. Myönteistä on kuitenkin se, että resursseja ja tukea näiden vaatimusten kohtaamiseen vaikuttaa olevan koko ajan enemmän tarjolla joko erilaisten keskustelujen ja ohjeiden tai sitten perinteisten verkostojen muodossa.