Pari viikkoa sitten aloitin seminaarin, joka perustuu keskusteluille ja lukemistoille. Viikko sitten vielä kokoonnuttiin normaalisti, mutta flunssaoireiset ohjeistettiin jäämään kotiin. Tällä viikolla yliopisto on kokonaan suljettu, ja kaikki opetus on siirtynyt nettiin.

Omat ajatukseni opettamisesta ja opiskelusta, niin kuin oikeastaan elämästä yleensä nyt poikkeustilassa, voisi tiivistää näin: kunhan selvitään kesään ja saadaan asiat hoidettua niin, ettei kukaan joudu pulaan eikä menetä mielenterveyttään. Mitään ylimääräistä stressiä tai huolta ei kukaan nyt tarvitse.

Opettaminen ja opiskelu näin etänäkin pitää arkea rullaamassa ja pitää myös yllä yhteyttä toisiin ihmisiin, ja on siksi tärkeää. Melkein kaikkien kohdalla elämä on kuitenkin nyt mutkistunut niin, että se mikä vielä pari viikkoa sitten oli helposti mahdollista vaatii nyt erityisiä ponnisteluja.

Suurin osa lapsista on nyt kotihoidossa, ja tämä vaikuttaa paitsi opettajien myös opiskelijoiden tilanteeseen. Isovanhempia ei voi pyytää avuksi, vaikka he aiemmin olisivat mahdollistaneet opiskelun pari tuntia päivässä. Kaikilla ei ole kotona kunnollista tietokonetta, ja monien taloudellinen tilanne on romahtanut tai vähintäänkin huolettaa. Työ- tai opiskelutiloja ei pienissä asunnoissa niin vain järjestellä. Keskittyminen voi olla stressaavassa tilanteessa vaikeaa. Etäopetus pahentaa oppimisvaikeuksien vaikutusta ja ylipäätään hankaloittaa tuen saamista silloin, kun siihen on tarve.

Kaiken tämän (ja kaikkien niiden vaikeuksien, joita en edes osaa ajatella) takia uskon, että nyt jos koskaan tarvitaan empatiaa ja keskinäistä luottamusta kontrollin ja kritiikin sijaan, puolin ja toisin.

Joka paikasta sataa nyt neuvoja siihen, miten tässä pärjätään ja mitä itse kunkin pitäisi tehdä ja kuinka toimia. Itseäni jo alkaa vähän neuvominen väsyttää, yritän siis olla sen enempää tässäkään jakelematta ohjeita – jokaisella on oma, erilailla hankala tilanteensa. Sen sijaan toivon kaikille paljon aurinkoa päiviin ja hyvää mieltä.

No vaikkapa siltä, että ihminen ratkaisee työhuoneongelmiaan työskentelemällä enemmän kotitoimistolla ja kirjastossa.

Ja sitten siltä, että tulipalojen sytyttelyn tai sammuttelun sijaan sitä ennemminkin suunnittelee ihan tavallista kurssia tuikitavallisine, ei ollenkaan innovatiivisine lukemistoineen.

Ja kirjoittaa uutta versiota hyvinkin keskinkertaisesta mutta itsestä kuitenkin tärkeältä tuntuvasta artikkelikäsiksestä. Poistaa kappaleita ja kirjoittaa uusia, ja hakee siinä välissä lisää kahvia. Kaataa kahvit villapaidalleen.

Yrittää ladata oman kurssinsa lukemistoja tietokoneelleen, mutta epäonnistuu koska lukuohjelman lataamiseen vaadittaisiin admin-oikeudet. Ei jaksa ottaa yhteyttä ylikuormittuneeseen IT-tukeen, etenkin koska sattuu sijaitsemaan kirjastossa eikä työpisteellään.

Taukoa pitäessään ihminen lukee uutisista, kuinka Kari Raivio valittelee Suomen yliopistoja vaivaavan keskinkertaisuuden synnin. Lattean keskinkertaisuuden vuoksi suomalainen tiede ei pärjää maailmalla niin hyvin kuin voisi.

Tässä vaiheessa ihminen tiukentaa visionääristä otettaan, ja ryhtyy visioimaan itselleen uutta, latteaakin latteampaa tutkimusprojektia, sellaista jossa ihan vain tavallisesti tutkitaan tavanomaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä – kuten vaikkapa valtaa, sukupuolta, eriarvoisuutta, kapitalismia. Ilman yhtäkään yhteistyötä minkään sortin pöhinätötteröiden kanssa.

Tutkimusprojektin tarkempi suunnittelu saa kuitenkin odottaa, koska ihminen itse asiassa sijaitsee melko liukkaalla rajapinnalla, nimittäin perheen ja työn välisellä. Tämä rajapinta on sekä liukas että huokoinen.

Niinpä ihminen tipahtaa suoraan työstä perheeseen. Wau! sanoo ihminen silloin. Ei yhtäkään tulipaloa tai innovaatiota, pelkkää tavallisuutta.