Törmäsin äitiysblogeihin ensimmäisen kerran ehkä viisi tai kuusi vuotta sitten. Muistelisin että samoihin aikoihin lueskelin innolla myös hääfoorumeita ja hääblogeja, ja ehkä jotenkin sitä kautta löysin myös muihin blogeihin. Hääaiheet olen nyt jättänyt – paitsi, jos rehellisiä ollaan, heikkoina hetkinä käyn kyllä vielä joskus lueskelemassa kasvisruokaa häihin -keskustelua, siitä piristyy aina! Mutta noin muuten häät eivät juuri kiinnosta, sen sijaan äitiys- ja perheblogeja olen jaksanut seurata siis jo aika monta vuotta.

Ensimmäiset lukemani blogit olivat jollakin lailla aika ronskeja ja humoristisia, ja luulen että lueskelin niitä tuolloin toisaalta ihan vain viihdyttävyyden vuoksi, toisaalta siksi että hissukseen mietin lapsiasiaa omalla kohdallani. Blogien kautta sai sellaista kosketusta lapsiperheiden elämään jota minulla ei muuten oikeastaan ollut, ja näin myös jotakin käsitystä siitä, mitä se arki lasten kanssa voisi ehkä olla.

Pikkuhiljaa blogeja tuli lisää, ja oman tuntumani mukaan myös sävy hieman muuttui, ehkä ronskiudesta enemmän sinne kiintymysvanhemmuus-tyyppiseen suuntaan. Toisaalta tietysti kun bloggaaminen muuttui suositummaksi niin näkökulmien kirjo ylipäätään kasvoi. Samalla blogeissa alkoi näkyä ammattimaistuminen, ja oivalsin vähitellen että jotain kiinnostavaa taitaa olla tapahtumassa. Ryhdyin tuolloin luonnostelemaan ensimmäisiä tutkimussuunnitelmia aiheesta bloggaaminen uutena työnä. Samoihin aikoihin jäin kuitenkin myös itse äitiyslomalle, ja suhde äitiyttä käsitteleviin blogeihin muuttui uudella tavalla henkilökohtaiseksi. Jotkin keskustelut menivät niin ihon alle, että pidin jopa tietoisesti vähän aikaa taukoa blogien lukemisesta. Joinakin hetkinä taas blogit pitivät minulle seuraa kun olin kaksin vauvan kanssa kotona ja minuutit kuluivat hitaasti.

En tuolloin saanut suunnitelmilleni rahoitusta, ja äitiysloman jälkeen työt veivät toisiin suuntiin. Jatkoin kuitenkin blogien seuraamista, ja mielen pohjalle jäi edelleen nakuttamaan ajatus bloggaamisen tutkimisesta. Tätä ajatusta voimisti tietysti se että blogeissa alkoi myös olla avointa keskustelua bloggaamisesta työnä ja erilaisista itsensä työllistämisen tai mikroyrittäjyyden muodoista, mikä teki koko aiheen minulle entistä kiinnostavammaksi. Niinpä jatkoin taustatyön ja muutamien haastattelujen tekemistä aina silloin tällöin kun muilta töiltä siihen pystyin, ja viime syksynä ja talvena sitten väkersin uudelleen tutkimussuunnitelmia ja hakemuksia oikein urakalla. Tällä kertaa onni potkaisi, ja pääsin tekemään blogitutkimushommia täysipäiväisesti useaksi vuodeksi.

Edelleen elää ajatus, että myös yhteiskuntatieteissä tutkijan tulisi suhtautua tutkimusaiheeseensa jotenkin etäisesti tai neutraalisti. Itse ajattelen, että parhaiten ihminen (myös tutkija-ihminen) tekee töitä jonkin sellaisen asian kanssa, joka aidosti kiinnostaa ja johon on näin ollen myös jokin henkilökohtainen suhde. Oma kiinnostus, innostus tai miksei ärsytyskin – jonkinlainen suhde tutkittavaan asiaan on vahvuus, ei heikkous. Itse ajattelen vahvuudeksi esimerkiksi sen että tutkin ilmiötä jota olen seurannut ja pohtinut jo paljon pidempään kuin varsinainen tutkimus on ollut meneillään.

Tämä ei tarkoita, että tutkijan pitäisi heittäytyä täysin omien musta tuntuu -ajatusten vietäväksi. Pikemminkin se tarkoittaa sitä, että kun kaikki täällä samassa maailmassa elämme, niin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi on hieman vaikea päästä. Sen sijaan että pyrkisi kieltämään omat ei-neutraalit sidoksensa niitä voi pohdiskella, ja koittaa sillä tavalla miettiä, mitä juuri nämä sidokset tarkoittavat juuri tämän tutkimuksen kannalta. Sillä tavoin ehkä selviää, että missä kohtaa on vaikkapa vaarassa hukata tutkimuksellisen otteen kokonaan ja pitää olla erityisen varovainen. Minulle äitiys ja erityisesti äitiyden kokemukset on ehkä hieman tällainen aihe, ja varmaankin juuri se on yksi syy siihen että tutkimuksen painopiste on työssä ja vanhemmuutta käsittelen ikään kuin tämän työ-kehyksen ja toisaalta erilaisten vanhemmuuden kulttuurien, en niinkään kokemusten kautta.