Toinen postaus, jossa kirjoittaja pohtii omia ongelmiaan

Jo ensimmäistä postausta kirjoittaessa ajauduin ongelmiin. Jos mä sanon näin, niin sitten joku kollega luulee että mä yritän väittää että… tai etten mä tiedä että… mut jos sanon että tästä aiheestahan on kirjoittanut se ja se eikä tietenkään pidä luulla että asia olisi näin yksiselitteinen, niin se tarkoittaa sitä että kukaan ei jaksa lukea ekaa lausetta pidemmälle.

Tutkijoita usein syytellään siitä että siellä vaan norsunluutorneissa kyyhötetään eikä yhtään kommunikoida että mitä on verorahoilla tehty vuosikaudet (itsekin olen joskus syytellyt, huoh). Mutta ei se kuulkaas ole niin helppoa se kommunikointi, jos pitää tasapainotella sen kanssa ettei tekisi vääryyttä millekään aiheelle ja sen monimutkaisuudelle, ja sitten toisaalta sen kanssa että joku joskus jaksaisi kuunnella edes vähän alusta.

Väikkäriä tehdessäni yritin selittää tutkimuksen pääpointtia ison lehden toimittajalle kymmeniä kertoja, turhaan. En vaan kyennyt selittämään asiaa niin, että hän olisi saanut juonenpäästä kiinni (asiaa ei kyllä auttanut että hän sattui soittamaan juuri kun olin vessassa, ei mitkään parhaat mahdollisuudet kommunikaatiolle noin lähtökohtaisestikaan…).

Saman ongelman kanssa olen paininut jo aiemmin, kun kirjoittelin Feministien vuoro -nimiseen blogiin (se löytyy täältä). Blogin ideana varsinkin alkuvaiheessa oli kommunikoida ja keskustella feministisestä tutkimuksesta ja ”akateemisesta feminismistä” ymmärrettävästi ja myös niiden kanssa, jotka olivat täysin eri mieltä. Blogin kommenttiosioissa oli usein pitkiä vääntöjä erilaisista aiheista, ja vaikka tuolloin välillä väsyin ja tuntui että aivot menee solmuun ja hihat palaa, näin jälkikäteen ajatellen se oli todella opettavainen koulu. Se vääntö opetti ymmärtämään sekä toisten ajattelua että omaansa, kun ne asiat joita oli pitänyt itsestäänselvyyksinä joutui yhä uudestaan perustelemaan ja selittämään. Siinä oli pakko vähän terävöittää ajattelua ja myös hyväksyä se, että joku muu katsoo asioita perustavasti eri näkökulmasta. Ja joskus se ajattelun selkeyttäminen tarkoitti sitä, että oli pakko vetää vähän mutkia suoriksi ja uskaltaa sanoa sellaistakin, mitä ei koskaan olisi esimerkiksi yliopiston seminaareissa uskaltanut, ainakaan ilman pitkää disclaimer-listaa.

Näiden kokemusten pohjalta ajattelen, että ei se helppoa ole mutta kannattaa ainakin yrittää, silloin kun siihen on hyvät mahdollisuudet. Ja nyt kun teen tutkimusta blogeista ja bloggaamisesta olisi aika hölmöä, jos en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja perustaisi omaa blogia – silläkin uhalla, että mutkat suoristuvat tai toisaalta akateeminen jargon puskee pintaan hyvistä yrityksistä huolimatta. Jos ei muuta, niin opinpahan ainakin itse jotakin. 

Puheenaiheet Työ Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Ensimmäinen postaus jossa ei kerrota juuri mitään mutta tekstiä riittää silti

”anyone who really wants to understand blogs will need to start their own blog”*

Tämän lauseen luettuani sain vihdoin sen viimeisen sysäyksen aloittaa oma julkinen blogi. Bloggaaminen on pyörinyt mielessä jo useamman vuoden – ensin innostuttuani äitiysblogeista tietysti pohdiskelin, olisiko minusta siihen. Aika nopeasti tulin siihen tulokseen, että ei ole. Olen vähän sulkeutunut ihminen, ja erityisen varautunut ja sulkeutunut olen silloin, kun puhe on omasta äitiydestä ja lapsista (no ok joskus on vähän lipsahtanut jotakin internettiin, mm. tämä teksti imetyksestä, mutta enimmäkseen olen varautunut ja sulkeutunut). Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen, että monet muut uskaltavat ja osaavat kirjoittaa äitiydestä, vanhemmuudesta ja omasta perheestään. Blogeja lukemalla olen oppinut paljon ja saanut peilata omia ajatuksiani ja ratkaisujani toisten vastaaviin. Ja tietysti olen myös hermostunut toisten vääriin mielipiteisiin ja tiennyt itse paremmin, mutta se kuulunee asiaan. Eniten olen kuitenkin nostanut hattua bloggaajille, heidän rohkeudelleen ja myös sille yleiselle tsemppaamisen ja kärsivällisen yhteisöllisyyden kulttuurille joka parhaimmissa blogeissa vallitsee.

Tutkijana olen pitkään miettinyt sitä, mitä työelämässä ja töissä oikein tapahtuu. Mitä meiltä vaaditaan, mikä on muuttunut, mikä pysynyt ennallaan? Feministinä ja feministisen tutkimuksen tekijänä olen kovasti pohtinut myös sitä, miten sukupuolen merkitys työssä ja työelämässä muotoutuu ja muuttuu. Näistä lähtökohdista lähes vääjäämätön havainto on, että blogeissa ja erityisesti äitiys- ja perheblogien maailmassa tapahtuu jotakin todella mielenkiintoista. Blogit ovat muuttuneet ammattimaisemmiksi, ja blogosfäärin kaupallistumisen myötä yhä useammat bloggaajat voivat ajatella blogiaan työnä, josta tienaa – jos ei nyt ihan elantoa, niin vaikkapa sen tarpeellisen summan joka mahdollistaa lasten hoitamisen kotona, tai sen pienen summan joka on tarpeellinen osana isompaa freelancer-duunikuviota. Tai sitten blogi onkin portti toisenlaiseen työhön ja työelämään, esimerkiksi yrittäjyyteen. Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että viime vuosien kuluessa Suomeenkin on ilmestynyt uusi työnteon ala, jossa tekijät ovat useimmiten naisia, ja jossa työn, kodin ja perheen rajat menevät radikaalilla tavalla uusiksi. Tutkimukseni ensimmäinen tehtävä onkin osoittaa, että tällä on muuten merkitystä, vaikkei sitä moni ole vielä huomannutkaan.

Tutkimuksessani siis perkaan ja pohdiskelen bloggaamista työnä, ja jos todella haluaa ymmärtää blogeja täytyy perustaa oma. Here goes!

 

 

*Jill Walker Rettberg bloggaamista käsittelevässä tutkimuksessaan Blogging. Second Edition. Polity 2014, s. 4.

Perhe Vanhemmuus Työ Uutiset ja yhteiskunta