Juttelimme työkavereideni kanssa vähän aikaa sitten siitä, miten turhauttavaa on kun tutkitulla tiedolla ei tunnu olevan mitään merkitystä silloin kun yhteiskunnassa tehdään päätöksiä. Esimerkiksi syrjäytymisestä meillä on jo vino pino tutkimusta, jossa monin eri tavoin selitetään miten syrjäytymistä voitaisiin estää. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, eivätkä tutkitusti tehokkaat toimenpiteet pääse käytäntöön, koska resursseja ei koskaan ohjata sinne minne pitäisi. Sen sijaan perustetaan aina vain uusia projekteja ja työryhmiä keskustelemaan ja selvittämään asioita, ikään kuin lisäselvitykset jotenkin maagisesti toisivat niitä lisäresursseja, joiden puute on jo valmiiksi tiedossa. Tämä jos mikä on turhauttavaa, tutkijoille tietysti mutta ennen kaikkea yhteiskunnallisesti.

Samasta aiheesta kirjoitti tänään Aleksis Salusjärvi Ylen kolumnissaan: ”Koulutuspolitiikka, sosiaalipolitiikka ja kriminaalipolitiikka ovat viime sukupolven aikana osaltaan synnyttäneet niitä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ne ovat olemassa.” Ja tässä on toimittu vastoin parempaa tietoa, ei suinkaan vahingossa ja tietämättä.

Itse olen viime aikoina miettinyt todella paljon erityisesti varhaiskasvatusta ja päiväkoteja. Ei ole mitään järkeä tuottaa enää yhtään lisää tietoa tai tutkimusta siitä, että suuret ryhmäkoot, vaihtuvat lapset ja aikuiset, liian pienet toimitilat, kiire ja henkilökunnan kuormittuneisuus eivät ole hyväksi lapsille. Nämä asiat aiheuttavat ongelmia, joiden ratkaisemiseen kuluu ja tulee yhteiskunnassa kulumaan paljon rahaa ja voimia. Puhumattakaan siitä, millaista hintaa pienet lapset itse maksavat. Ja uupuvat työntekijät. Tämä kaikki on jo sataan kertaan tutkittu ja tiedossa. Tästä huolimatta mitään ei tapahdu.

Nyt on meneillään Ei leikkirahaa -kampanja, jossa halutaan naisvaltaiset alat pois palkkakuopasta. Kampanjan sanoma on tosi tärkeä, koska palkka jos mikä kertoo työn arvostuksesta. Jos varhaiskasvatusta arvostettaisiin, siihen ohjattaisiin resursseja. Ja yksi osa tätä on se, että varhaiskasvatuksen työntekijöille maksettaisiin asiallista palkkaa vaativasta työstä. Palkka ei tietenkään yksin ratkaise ongelmia, kuten Iida omassa postauksessaan kirjoittaa. Itsekin ajattelen, että kyse on laajemmin siitä että varhaiskasvatus kokonaisuutena tarvitsee lisää arvostusta, jonka pitäisi näkyä resursseina, parempina palkkoina, parempina tiloina, siinä että työntekijöiden jaksamisesta huolehdittaisiin, siinä että lapsille haluttaisiin taata paras mahdollinen ympäristö ja turvalliset aikuiset. Tietoa on, arvostusta ei. Aina on jotakin tärkeämpää.

Olen joskus aikoinaan käynyt Feministien vuoro -blogissa monet väittelyt siitä, mikä on yhteiskunnallisesti arvokasta työtä, ja mistä pitää maksaa enemmän. Usein argumentti menee suunnilleen niin, että tuottava työ tapahtuu miesvaltaisilla aloilla (teollisuus jne) ja se tuottaa Suomen hyvinvoinnin. Siksi näistä töistä kuuluu maksaa enemmän. Hoiva-, opetus- ym. naisvaltaiset alat ovat vain sellaista ekstraa, joka rahoitetaan tuottavalla (miesten) työllä. No, rautalangasta väännettynä vastaus kuuluu: Jotta kukaan voisi tehdä niitä tuottavia töitä, jonkun on ensin täytynyt synnyttää, hoitaa, kasvattaa ja opettaa hänet. Ruokkia ja vaatettaa. Yhteiskunta ei kauaa pyörisi, jos kaikki pyykkääminen, pyllyjen pyyhkiminen, ruoanlaitto, synnyttäminen, opettaminen, siivoaminen ynnä muu loppuisi. Tämä ei-tuottava eli uusintava työ on historiallisesti ollut ja edelleen on pääosin naisten tekemää työtä. Sekä palkatta kotona että pienellä palkalla töissä. Ja sen arvostus on yhteiskunnassa ollut vähäistä.

Toinen asia, josta myös Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kolumnissaan, on meidän yhteiskunnalliseen ajatteluumme pesiytynyt ajatus ylijäämäihmisistä. Siis siitä, että osa porukasta nyt vain kerta kaikkiaan on sellaista sakkia, jonka kuuluukin tipahtaa kyydistä. Kelvotonta porukkaa. Poliittisella tasolla ei vain löydy kiinnostusta siihen, että kaikki pysyisivät mukana. Tälläkin ajattelulla on pitkät ja kammottavat historialliset juuret. Esimerkiksi työväenluokkaa on kautta aikojen jaoteltu toisaalta kunniallisiin ja työteliäisiin, toisaalta laiskoihin ja muutenkin moraalisesti epäilyttäviin lurjuksiin. Ylijäämäporukkaa, white trash, loiseläjiä. Sama jaottelu toimii myös silloin kun puhutaan maahanmuuttajista, jolloin ”ylijäämäihmisyys” kytketään rodullistettuihin luokitteluihin (aiempi tutkimukseni Hommafoorumista käsitteli tätä aihetta). Esimerkiksi niin, että tietystä maasta tulevat ovat porukkaa, joka tulee tänne vain loisimaan kunniallisten veronmaksajien rahoilla ja lisääntymään holtittomasti. Kaikki varmasti tunnistavat tällaisen puheen, joka siis kumpuaa sekä luokan että rasismin ja fasismin historiasta. Ja joka ikävä kyllä on nykyisin ihan normaali, hyväksytty osa meidän poliittista päätöksentekoamme. Yhteiskunnan toimimisen logiikkaa, siis.

Tämän polveilevan kirjoituksen pointti on kai jotakin sellaista, että mikään tutkimus tai tieto ei ratkaise mitään, jos yhteiskunnan ja päättäjien arvot ja tavoitteet ovat muualla. Niin kuin ovat.

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina pitkä kriittinen artikkeli siitä, miksi ja miten useissa kouluissa on siirrytty perinteisistä luokkahuoneista ”avoimiin oppimisympäristöihin”. Pähkinänkuoressa: Avoimien tilojen vaikutusta oppimiseen ei ole juurikaan tutkittu, ja tilaratkaisujen taustalla vaikuttaisi olevan lähinnä halu säästää rahaa – ja toisaalta ratkaisuja ovat tekemässä samat ihmiset, jotka erilaisten konsulttifirmojen kautta propagoivat avoimia ympäristöjä.

Oman huomioni kiinnitti Hesarin jutussa eräs Markku Langin kommentti. Lang on konsultti, joka on eri rooleissa osallistunut ”avointen oppimisympäristöjen” lanseeraukseen. Hän kertoo Hesarissa, kuinka avointen tilojen taustalla on ajatus varautumisesta tulevaisuuden työelämään. Hänen mukaansa opetussuunnitelma ”reagoi siihen, millaista työelämä tulee olemaan”.

Itse uskallan nyt kutsua itseäni työelämän ja työn muutosten tutkijaksi, ja minut tämä Langin kommentti sai suoraan sanottuna kiristelemään hampaitani. Se muistutti minua monesta muusta vastaavasta argumentista, jossa työelämän muutos näyttäytyy luonnonvoiman kaltaisena itsestäänselvyytenä, johon pienen ihmisen on vain sopeuduttava. Tässä tapauksessa kyse tosin on erityisen pienistä ihmisistä, lapsista.

Ensinnäkin: Me emme tiedä, mitä työelämän tulevaisuus oikeasti tuo tullessaan. Oma tuntumani ja ennustukseni on, että yritysmaailmassa ”avoimet tilat” ovat kohtapuoliin jo mennen maailman lumia, kun kokemus osoittaa ne pääosin toimimattomiksi ratkaisuiksi. Julkisella puolella ollaan hitaampia, ja esimerkiksi yliopistoon ollaan nyt koulujen tavoin lanseeraamassa avoimia työtiloja (peruskuvio kun tuntuu olevan, että se mistä yritysmaailmassa intoiltiin 10 vuotta sitten saapuu nyt ikään kuin uutuutena julkiselle puolelle). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi vääjäämätön kehitys. Päinvastoin, työelämä on ihmisten rakentamaa, ja ihmiset voivat siihen myös vaikuttaa. Tämä on siis toinen pointtini: Tulevaisuuden työelämä rakentuu nyt, ja Langin sanomisten kaltaiset argumentit ovat itse asiassa osa tätä rakentumista. Yhtä lailla voisimme todeta, että tulevaisuuden työelämässä keskittyminen on yhä vaikeampaa ja yhä arvostetumpi kyky, ja siksi meidän pitää lapsissamme kaikin keinoin vaalia kykyä keskittyä ja rauhoittua, myös tarjoamalla tähän sopivia tiloja.

Eräs minuun suuren vaikutuksen tehneistä kasvatuksen asiantuntijoista on Alison Gopnik. Luin viime vuonna hänen kirjansa Puuseppä vai puutarhuri, ja yksi tästä kirjasta mukaani tarttuneista ajatuksista on seuraavanlainen: Me emme voi tietää, millaisia kykyjä, taitoja ja persoonallisuuden piirteitä tulevaisuuden ihmisiltä tarvitaan. Siksi kasvatuksen ei tulisi pyrkiä tuottamaan tietyn normin mukaisia ihmisiä (kuten ihmisiä jotka kykenevät työskentelyyn avokonttoreissa). Sen sijaan meidän tulisi varjella lasten luontaista erilaisuutta ja kykyä ajatella ja toimia täysin uusilla tavoilla: sellaisetkin piirteet ja toimintatavat, joita nyt ei arvosteta, voivat tulevaisuudessa osoittautua mittaamattoman arvokkaiksi.

Siis: Voi miten toivoisinkaan, että lasten kohdalla ratkaisuja ei tehtäisi sillä perusteella, että kuinka heistä parhaiten saadaan kasvatettua tuottavia ihannetyöntekijöitä aina vain kreisimmäksi kuviteltuun tulevaisuuden työelämään.