Terveisiä Belgiasta! Olen täällä nyt lokakuun ajan tutkijavierailulla Gentin yliopistossa. Kävin Gentissä työreissulla kolmisen vuotta sitten, ja kaupunki sekä muutamat ihmiset yliopistolla tulivat sen verran tutuiksi, että tänne tuntui helpolta ja mielekkäältä tulla uudestaankin.

Tutkijavierailuilla voi olla monenlaisia tavoitteita, useimmin ajatuksena kai on tavata paikallisia kollegoita ja laajentaa omia ympyröitä. Vieraassa maassa ja yliopistossa törmää väkisinkin uusiin asioihin ja näkökulmiin, ja se on tietysti hyödyksi tutkimukselle.

Tällä kertaa minulle on myös tärkeää ihan vain maisemanvaihdos ja arjen rutiineista ja velvollisuuksista irrottautuminen. Tarkoitus on lokakuun aikana saada kirjoitushommia kunnolla eteenpäin, ja jo nyt muutaman päivän täällä olon jälkeen tuntuu, että keskittymiskyky ja työmotivaatio on parantunut harppauksin. Ihan vilpittömästi siis uskon, että saan täällä kirjoitettua selvästi enemmän ja paremmin kuin mitä kotipuolessa. Osan ajasta olen täällä yksin, joten on myös mahdollista työskennellä vapaammin ja enemmän omassa rytmissä kuin tavisarjessa, jolloin työpäivät ovat aika tiukasti lapsen hoitopäivien mittaisia.

Tutkimusprojektilleni myönnetty rahoitus teki mahdolliseksi tämän reissun, ja koen kyllä itseni aika etuoikeutetuksi kun saan olla täällä. Samalla on niin, että rahoitus yksin ei tehnyt tätä reissua mahdolliseksi, vaan siihen tarvittiin myös puolison ja lähipiirin joustamista. Puolisoni hoitaa kotiarkea pari viikkoa yksin, ja pariksi viikoksi hän matkustaa tänne lapsemme kanssa. Ja jotta puolisoni voisi hoitaa vähän töitäkin, myös lapsen isovanhemmat reissaavat Belgiaan lapsenhoitohommiin. Eli minun tutkijavierailuni liikuttaa aika isoa joukkoa ihmisiä. Olen tietysti todella kiitollinen heille kaikille, ja tiedän että tämä on myös etuoikeus: meillä oli mahdollista sekä taloudellisesti että muuten järjestää tämä näin.

Täällä olosta nauttiessa onkin välillä vähän ristiriitainen fiilis. Tutkijavierailut eivät nimittäin ole pelkästään etuoikeus, vaan ne myös kuuluvat vaatimuksena tähän työhön. Tässä mielessä tuntuu välillä kohtuuttomalta, miten tutkijan työn vaatimukset liikuttavat eivät ainoastaan tutkijaa, vaan myös läheisiä, jotka eri tavoin ja eri tilanteissa joustavat ja taipuvat mahdollistaakseen erilaisia asioita – joskus kansainvälisen liikkuvuuden, joskus jotakin muuta.

Täällä sitä joka tapauksessa ollaan, minä ja kohta muukin jengi. Ensimmäiset ajatukset täkäläisestä yliopistomeiningistä näin viikon jälkeen liittyvät politiikkaan: kuulin paikalliselta tutkijalta, että yliopistolla on toiminut äärioikeistolainen opiskelijajärjestö, joiden toimintaan ovat liittyneet myös aseet. Löysin aiheesta englanninkielisen artikkelin, jossa kerrotaan järjestön esittäytyneen flaamilaisena konservatiiviliikkeenä, mutta olevan räikeän rasistinen ja antisemitistinen. Tuttuni yliopistolla kertoi, että liikkeen toiminta on ollut jo pitkään tiedossa ja aiheuttanut huolta mm. tutkijoiden turvallisuudesta, mutta asia on noussut yleisesti esille vasta nyt median paljastusten myötä.  

Tällaisten asioiden kuuleminen herättää minussa huolta, sillä pelkään, että ei ehkä ole kuin ajan kysymys, kun vastaava liikehdintä löytää tiensä myös suomalaisiin yliopistoihin – vaikka se ehkä tällä hetkellä tuntuukin hieman kaukaiselta. Kyse on kuitenkin koko Euroopan laajuisesta äärioikeistolaisten voimien noususta, joka ei millään tavoin ole jättänyt Suomea välistä.

Gentin aurinkoisilla kaduilla kävellessä ja keskiaikaisia rakennuksia ihmetellessä mielessä pyörivät siis tällä hetkellä kirjoitushommien lisäksi jättimäiset kysymykset siitä, mitä tulevat vuoden ja vuosikymmenet poliittisesti tuovat tullessaan, niin Belgiassa, koko Euroopassa kuin Suomessakin.