Kuinka paljon rakastatkaan lastasi, ja miten hänen käy elämässä? Asiantuntijat vastaavat
Viime viikkoina vääränlainen vanhemmuus on taas ollut esillä mediassa. Ensin Ylen uutisissa psykologi Keijo Tahkokallio moittii nykyvanhemmuutta, jossa lasten kanssa neuvotellaan asioista ja käytetään vääriä sanamuotoja, kuten konditionaalia. Sitten Helsingin Sanomissa emeritusprofessori Martti Kekomäki toteaa, kuinka ”monet vanhemmat eivät yksinkertaisesti viitsi pitää huolta lapsensa hampaista, vaan huomio kiinnittyy johonkin muuhun”, kuten töihin.
Helsingin Sanomien jutun taustalla on oikeuden päätös, jossa äiti tuomittiin ehdolliseen vankeuteen koska hän oli laiminlyönyt lastaan ja jättänyt tämän hampaat kokonaan hoitamatta. Tämänkaltaisia uutisia lukiessa voi aavistella, että kyse ei ole pelkistä hampaista vaan kokonaisvaltaisemmasta laiminlyönnistä, josta hampaiden kunto kertoi. Uutisesta kävi myös ilmi, että lapsi oli siirtynyt sijaisvanhemmille muutaman vuoden ikäisenä.
Hampaisiin liittyvässä erillisessä artikkelissa ei kuitenkaan puhuta selkeästi laiminlyödyistä lapsista, vaan kysymys lasten hampaista laajennetaan koskemaan myös perheitä, joissa asiantuntijoiden mukaan ”osa vanhemmista ei jaksa kuunnella lapsiaan tai heidän valitustaan” ja joissa lapsia ”lellitään” niin että heidän annetaan syödä omaan tahtiinsa mitä haluavat.
(Tutkijana tässä kohtaa herää kysymys, mihin nämä asiantuntijoiden kommentit oikeastaan pohjautuvat. Omaan kokemukseen ja tulkintoihin, vai tutkimukseen? Tieto lasten hammasterveydestä on varmasti paikkansa pitävää, mutta tiedetäänkö todella että kyse on lellimisestä tai vanhemmista jotka eivät jaksa kuunnella lapsiaan ja vaientavat heidän makeisilla.)
Otsikkoon nostetun teesin mukaan lapsen hampaat kertovat siitä, kuinka paljon tai vähän häntä rakastetaan. Aikamoista, sanoisin. Että pelkästään suuhun kurkkaamalla voi määritellä vanhemmuuden onnistumisen tai epäonnistumisen.
Ylen jutussa puolestaan käy ilmi, että vanhemmuuden onnistumisen tai epäonnistumisen voi päätellä myös kuuntelemalla vanhempien puheita. Jos vanhempi kyselee lapsen näkemyksiä asioihin tai ehdottaa tälle esimerkiksi kotiin lähtemistä, se on väärin. Oikea valinta olisi kohtelias käskymuoto, joka ei jätä tilaa neuvottelulle. Jutussa haastatellun psykologi Tahkokallion mukaan väärillä sanavalinnoilla voi olla ”vakavia ja kauaskantoisia seurauksia” lapselle, sillä hänen itsesäätelykykynsä voi häiriintyä, ja hänelle voi näin ollen käydä huonosti elämässään. Tahkokallion mukaan tällaisia itsesäätelyn ongelmia on vähintään kolmasosalla nykylapsista (tässä kohtaa voisi tietenkin taas ihmetellä, mihin väite perustuu ja mihin ikäluokkaan nykylapsia verrataan, mutta ei juututa siihen).
Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten nykyisin vanhemmuus on kohtuuttoman intensiivistä, ja kuinka pienistäkin arjen valinnoista kasvaa jättimäisiä taakkoja, joilla ajatellaan olevan suuret seuraukset. Nämä viime viikkojen lehtijutut muistuttavat jälleen, että vanhemmuuden paineet ja taakat eivät synny tyhjästä, vaan niitä myös aktiivisesti tuotetaan – erityisesti mediassa, ja erityisesti asiantuntijoiden suulla.
Kukin asiantuntija toki puhuu siitä asiasta, joka itselle oman työn kautta tuntuu tärkeältä – oli se sitten hammasterveys tai kommunikointi lasten kanssa. Siinähän ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Ongelmallista sen sijaan on, kuinka helposti näistä yksittäisistä arjen asioista, kuten hampaiden harjaaminen tai lapsen pyytäminen kotiin puistosta, paisuu suorastaan vanhemmuuden kohtalonkysymyksiä: ne alkavatkin määrittää paitsi vanhempien rakkauden määrää myös sitä, kuinka lapsen käy elämässä.
Asiantuntijoiden kannanotot myös avaavat vanhemmuuden paitsi äitien ja isien itsensä myös kaikkien muiden arvioitavaksi. Me kaikki voimme tarkkailla kaupungilla, kuinka kanssavanhemmat oikein toimivatkaan lasten kanssa, ja annetaanko ruokailun jälkeen ksylitolipastilleja. Ei siis ihme, jos vanhemmuus alkaa tuntua uuvuttavalta suorittamiselta, jossa jokainen valinta vaatii loputonta vatvomista ja tiedon hankkimista, ja jossa ei hetkeksikään saisi hellittää. Se taas ei ole kenenkään etu, ei vanhempien eikä varsinkaan lasten.