Toinen postaus, jossa kirjoittaja pohtii omia ongelmiaan

Jo ensimmäistä postausta kirjoittaessa ajauduin ongelmiin. Jos mä sanon näin, niin sitten joku kollega luulee että mä yritän väittää että… tai etten mä tiedä että… mut jos sanon että tästä aiheestahan on kirjoittanut se ja se eikä tietenkään pidä luulla että asia olisi näin yksiselitteinen, niin se tarkoittaa sitä että kukaan ei jaksa lukea ekaa lausetta pidemmälle.

Tutkijoita usein syytellään siitä että siellä vaan norsunluutorneissa kyyhötetään eikä yhtään kommunikoida että mitä on verorahoilla tehty vuosikaudet (itsekin olen joskus syytellyt, huoh). Mutta ei se kuulkaas ole niin helppoa se kommunikointi, jos pitää tasapainotella sen kanssa ettei tekisi vääryyttä millekään aiheelle ja sen monimutkaisuudelle, ja sitten toisaalta sen kanssa että joku joskus jaksaisi kuunnella edes vähän alusta.

Väikkäriä tehdessäni yritin selittää tutkimuksen pääpointtia ison lehden toimittajalle kymmeniä kertoja, turhaan. En vaan kyennyt selittämään asiaa niin, että hän olisi saanut juonenpäästä kiinni (asiaa ei kyllä auttanut että hän sattui soittamaan juuri kun olin vessassa, ei mitkään parhaat mahdollisuudet kommunikaatiolle noin lähtökohtaisestikaan…).

Saman ongelman kanssa olen paininut jo aiemmin, kun kirjoittelin Feministien vuoro -nimiseen blogiin (se löytyy täältä). Blogin ideana varsinkin alkuvaiheessa oli kommunikoida ja keskustella feministisestä tutkimuksesta ja ”akateemisesta feminismistä” ymmärrettävästi ja myös niiden kanssa, jotka olivat täysin eri mieltä. Blogin kommenttiosioissa oli usein pitkiä vääntöjä erilaisista aiheista, ja vaikka tuolloin välillä väsyin ja tuntui että aivot menee solmuun ja hihat palaa, näin jälkikäteen ajatellen se oli todella opettavainen koulu. Se vääntö opetti ymmärtämään sekä toisten ajattelua että omaansa, kun ne asiat joita oli pitänyt itsestäänselvyyksinä joutui yhä uudestaan perustelemaan ja selittämään. Siinä oli pakko vähän terävöittää ajattelua ja myös hyväksyä se, että joku muu katsoo asioita perustavasti eri näkökulmasta. Ja joskus se ajattelun selkeyttäminen tarkoitti sitä, että oli pakko vetää vähän mutkia suoriksi ja uskaltaa sanoa sellaistakin, mitä ei koskaan olisi esimerkiksi yliopiston seminaareissa uskaltanut, ainakaan ilman pitkää disclaimer-listaa.

Näiden kokemusten pohjalta ajattelen, että ei se helppoa ole mutta kannattaa ainakin yrittää, silloin kun siihen on hyvät mahdollisuudet. Ja nyt kun teen tutkimusta blogeista ja bloggaamisesta olisi aika hölmöä, jos en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni ja perustaisi omaa blogia – silläkin uhalla, että mutkat suoristuvat tai toisaalta akateeminen jargon puskee pintaan hyvistä yrityksistä huolimatta. Jos ei muuta, niin opinpahan ainakin itse jotakin.