Tulevaisuuden pienet ihannetyöläiset avokonttori-kouluissaan

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina pitkä kriittinen artikkeli siitä, miksi ja miten useissa kouluissa on siirrytty perinteisistä luokkahuoneista ”avoimiin oppimisympäristöihin”. Pähkinänkuoressa: Avoimien tilojen vaikutusta oppimiseen ei ole juurikaan tutkittu, ja tilaratkaisujen taustalla vaikuttaisi olevan lähinnä halu säästää rahaa – ja toisaalta ratkaisuja ovat tekemässä samat ihmiset, jotka erilaisten konsulttifirmojen kautta propagoivat avoimia ympäristöjä.

Oman huomioni kiinnitti Hesarin jutussa eräs Markku Langin kommentti. Lang on konsultti, joka on eri rooleissa osallistunut ”avointen oppimisympäristöjen” lanseeraukseen. Hän kertoo Hesarissa, kuinka avointen tilojen taustalla on ajatus varautumisesta tulevaisuuden työelämään. Hänen mukaansa opetussuunnitelma ”reagoi siihen, millaista työelämä tulee olemaan”.

Itse uskallan nyt kutsua itseäni työelämän ja työn muutosten tutkijaksi, ja minut tämä Langin kommentti sai suoraan sanottuna kiristelemään hampaitani. Se muistutti minua monesta muusta vastaavasta argumentista, jossa työelämän muutos näyttäytyy luonnonvoiman kaltaisena itsestäänselvyytenä, johon pienen ihmisen on vain sopeuduttava. Tässä tapauksessa kyse tosin on erityisen pienistä ihmisistä, lapsista.

Ensinnäkin: Me emme tiedä, mitä työelämän tulevaisuus oikeasti tuo tullessaan. Oma tuntumani ja ennustukseni on, että yritysmaailmassa ”avoimet tilat” ovat kohtapuoliin jo mennen maailman lumia, kun kokemus osoittaa ne pääosin toimimattomiksi ratkaisuiksi. Julkisella puolella ollaan hitaampia, ja esimerkiksi yliopistoon ollaan nyt koulujen tavoin lanseeraamassa avoimia työtiloja (peruskuvio kun tuntuu olevan, että se mistä yritysmaailmassa intoiltiin 10 vuotta sitten saapuu nyt ikään kuin uutuutena julkiselle puolelle). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi vääjäämätön kehitys. Päinvastoin, työelämä on ihmisten rakentamaa, ja ihmiset voivat siihen myös vaikuttaa. Tämä on siis toinen pointtini: Tulevaisuuden työelämä rakentuu nyt, ja Langin sanomisten kaltaiset argumentit ovat itse asiassa osa tätä rakentumista. Yhtä lailla voisimme todeta, että tulevaisuuden työelämässä keskittyminen on yhä vaikeampaa ja yhä arvostetumpi kyky, ja siksi meidän pitää lapsissamme kaikin keinoin vaalia kykyä keskittyä ja rauhoittua, myös tarjoamalla tähän sopivia tiloja.

Eräs minuun suuren vaikutuksen tehneistä kasvatuksen asiantuntijoista on Alison Gopnik. Luin viime vuonna hänen kirjansa Puuseppä vai puutarhuri, ja yksi tästä kirjasta mukaani tarttuneista ajatuksista on seuraavanlainen: Me emme voi tietää, millaisia kykyjä, taitoja ja persoonallisuuden piirteitä tulevaisuuden ihmisiltä tarvitaan. Siksi kasvatuksen ei tulisi pyrkiä tuottamaan tietyn normin mukaisia ihmisiä (kuten ihmisiä jotka kykenevät työskentelyyn avokonttoreissa). Sen sijaan meidän tulisi varjella lasten luontaista erilaisuutta ja kykyä ajatella ja toimia täysin uusilla tavoilla: sellaisetkin piirteet ja toimintatavat, joita nyt ei arvosteta, voivat tulevaisuudessa osoittautua mittaamattoman arvokkaiksi.

Siis: Voi miten toivoisinkaan, että lasten kohdalla ratkaisuja ei tehtäisi sillä perusteella, että kuinka heistä parhaiten saadaan kasvatettua tuottavia ihannetyöntekijöitä aina vain kreisimmäksi kuviteltuun tulevaisuuden työelämään.