Tutkijan hiilijalanjälki

Salamatkustaja-blogin Satu kirjoitti viime viikolla matkustamisen, erityisesti lentämisen ympäristövaikutuksista. Matkailuun liittyvää työtä tekevät joutuvat tietysti erityisesti miettimään tätä, mutta Satun teksti herätti minut pohtimaan myös oman tutkijan työni hiilijalanjälkeä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kansainvälisyydestä on akateemisessa maailmassa tullut henki ja elämä – ilman kansainvälisyyttä ei voi ”menestyä”, toisin sanoen saada rahoitusta työlleen. Aloitellessani väitöskirjan tekoa painoin mieleeni mieleeni nyrkkisäännön: yksi kotimainen ja yksi kansainvälinen konferenssi per vuosi. Tätä olen koittanut noudattaa, tosin välillä kun matkustaminen on tuntunut liialta tai rahoitus ollut tiukilla olen hyödyntänyt niitä kansainvälisiä konferensseja joita järjestetään ihan täällä Suomessa. Viimeksi olen lentänyt elokuussa Ateenaan konferenssiin, ja huhtikuussa on vuorossa workshop Dublinissa. (Lisäksi kohta lähden ihan omalle lomamatkalle, lentäen toki…)

Kansainvälisyyden lisäksi tiedemaailmassa puhutaan koko ajan liikkuvuudesta. Oman tutkimukseni rahoitus tulee Suomen Akatemialta, ja oletuksena kolmen vuoden rahoituksessa on kolmen kuukauden liikkuvuus eli kolmen kuukauden tutkijavierailu ulkomaisessa yliopistossa. Näillä näkymin lähden ensi marraskuussa Belgiaan, tosin vain kuukaudeksi kerrallaan koska muu olisi arjen pyörityksen kannalta liian hankalaa.

Tutkijan työ on siis kaikin tavoin liikkuvaa – ei ainoastaan siksi, että tiede itsessään niin vaatii, vaan myös siksi että rahoittajat ja yleiset käytännöt niin ohjaavat. Ainakin omalla kohdallani tämä liikkuvuus hoidetaan useimmiten lentäen, sillä se on nopeinta ja helpointa. Ja ovathan konferenssimatkat useimmiten aika kivoja ja hyödyllisiä, eli niille lähtee mielellään. On kuitenkin kiistämättä niin, että tämä jatkuva lentomatkustaminen ei ole ekologisesti kovin kestävällä pohjalla. Kaikki tämä liikkuvuus ei myöskään ole välttämätöntä itse ydinasian, eli tutkimuksen kannalta.

Ympäristönäkökulman lisäksi liikkuvuuden korostamisessa minua hiertää se, millaisia oletuksia näihin vaatimuksiin sisältyy. Kenelle ylipäätään on mahdollista lähteä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille? Kuka voi mennä viikoksi maapallon toiselle puolelle konferenssiin? Matkustamisen vaatimus ei koske ainoastaan tutkijaa itseään, vaan se ulottuu myös mahdolliseen perheeseen tai muihin läheisiin. Voiko tutkijan puoliso irtautua omasta työstään useaksi kuukaudeksi? Säilyykö lapsen päivähoitopaikka, jos hän lähtee vanhemman mukana reissuun? Kuka hoitaa yksinhuoltajan lapsen, kun äiti matkustaa konferenssiin? Useimmiten nämä asiat tietysti järjestyvät, mutta eivät ne itsestään tai ilman joustavia läheisiä hoidu.  

Toivoisin, että tutkimuksen ja tieteen kansainvälisyyttä voitaisiin näinä digitaalisen kommunikaation aikoina toteuttaa pääasiassa muuten kuin paikasta toiseen siirtymällä. Yksittäiset ihmiset voivat toki itsekin muuttaa omia käytäntöjään (tätä aion yrittää), mutta kokonaisuutena tarvittaisiin varmasti isompi ajattelutapojen ja oletusten muutos. Se tekisi akateemisesta maailmasta vähän ekologisemman ja myös vähän tasa-arvoisemman. 

PS. Joissakin tutkimusprojekteissa lentomatkoista maksetaan jo automaattisesti kompensaatiota muodossa tai toisessa. Tämän soisi tulevan ihan yleiseksi käytännöksi yliopistoissa.