Vain blogielämää, koita ymmärtää

Mikä yhdistää bloggaamista ja Vain elämää -ohjelmaa? No ainakin allekirjoittaneen kiinnostus. Tänä syksynä olen ensimmäistä kertaa ikinä katsonut Vain elämää – ja saman tien sitten hurahtanut kunnolla ja tuijotellut aiempienkin kausien parhaita jaksoja netistä. On vähän sellainen olo, että vihdoinkin tiedän mitä täällä Suomessa oikein tapahtuu ja mistä kaikki puhuvat. Ja ennen kaikkea, millaisia tunteita täällä oikein tunnetaan. Sillä tunteethan ovat Vain elämää -jaksojen tärkein juttu. Tämän tiesin jo ennen kuin itse katsoin yhtäkään jaksoa, sillä onhan niitä tunteita ja liikutuksen kyyneliä tihkunut lööppeihin ja naistenlehtiin asti.

Tutkijan työssä on se hyvä puoli, että omasta hurahtamisesta voi aika usein tehdä ammatillisen kiinnostuksen kohteen. Tässäkin tapauksessa käsiini sattui ah niin sopivasti kulttuurintutkija Juhana Venäläisen mainio artikkeli, jossa hän perkaa Vain elämää -sarjan kautta tositelevision ja elämystalouden eri piirteitä*.

Eräs Venäläisen pointeista on, että Vain elämää on tuonut (nimensä mukaisesti) elämän ja ”toden” takaisin tositelevisioon. Big Brother -tyyppisten sosiaalisten kokeilujen sijaan Vain elämää nostaa ihmiset itsensä, heidän tunteensa ja ikään kuin pelkistetyn ja autenttisen elämänsä framille. Henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet ovat tämän tyyppisen televisiotuotannon raaka-ainetta, ja oletuksena on, että nämä kokemukset ja tunteet ovat jollakin lailla tosia tai oikeita.

Toden raja on tietysti tositelevisiossa häälyvä, sillä jaksot ovat aina käsikirjoitettuja, suunniteltuja, leikattuja – kaikin tavoin ikään kuin optimoituja tuottamaan meissä juuri niitä tunteita joita sitten katsoessa tunnemme. En tiedä onko kysymys ”aitoudesta” lopulta edes hirveän järkevä tällaisten kulttuurituotteiden yhteydessä. Tai tunteiden yhteydessä ylipäätään: Tunnenko nyt ihan ihan varmasti juuri sitä mitä tunnen ja pelkästään ikään kuin omasta itsestäni kumpuavista syistä? Vai liikutunko yhdessä muiden kanssa esimerkiksi asioista tai tilanteista joista en välttämättä yksin liikuttuisi? Tunteita ja affekteja teoretisoivat tutkijat ovat kirjoittaneet paljon siitä, että erilaiset tunteet ja reaktiot eivät ole vain yksilön omaisuutta, vaan syntyvät ihmisten välillä.

Samankaltaisia kysymyksiä siitä mikä on totta miettivät varmasti aika ajoin myös perheblogien lukijat. Blogejakin lukiessa liikututaan, raivostutaan ja nauretaan, eli lukijalla on myös omat tunteensa pelissä. Blogienkin keskiössä on tavallinen, autenttinen elämä.

Mutta mitä se tavallinen, autenttinen elämä blogeissa oikein tarkoittaa? Bloggaaminen on kuitenkin myös tarinoiden kertomista, ja kertomuksella on omat lakinsa: jotakin jätetään pois, jotakin liioitellaan. Kerrottuna jokin tilanne saakin erilaisen merkityksen kuin hetkessä koettuna. Bloggaajilla voi olla monia syitä jättää joitakin asioita kertomatta tai hieman muunnella sitä mitä tapahtui.

Ehkä voisi ajatella, että omaa elämää käsittelevän blogin kirjoittaminen on jonkinlaista tasapainottelua editoinnin ja autenttisuuden välillä? Oma tuntumani on, että bloggaajien ja lukijoiden välillä on jonkinlainen hiljainen sopimus, josta pidetään kiinni: toden määritelmä voi venyä, kunhan yleinen aitouden ja vilpittömyyden fiilis säilyy. Aika monta bloggausta olen myös lukenut siitä, kuinka bloggaaja itse kokee kadottaneensa tämän vilpittömän otteen, ja pyytää sitä anteeksi. Ja toisaalta monesti lukijat kommenttikentässä kyllä antavat kuulua, jos tuntuu ettei bloggaajalla ole ”puhtaat jauhot pussissa”.

Mutta millaista työtä se semmoinen oikein on, jossa vaatimuksena on vilpitön ”oikean elämän” jakaminen? Mitä se tarkoittaa vaikkapa jaksamisen ja yksityisyyden kannalta? Ja mitä sitten tapahtuu, jos se oikea elämä lähteekin johonkin yllättävään suuntaan? Näitäkin juttuja pohdin tutkimuksessani.

*Venäläinen, Juhana 2016: Vain elämyksiä? Autenttisuus, kohun kierto ja intermediaaliset arvoketjut Vain elämää –televisiosarjassa. Teoksessa Elämykset kulttuurina ja kulttuuri elämyksinä. Kulttuurintutkimuksen näkökulmia elämystalouteen. Toim. Sanna Karkulehto, Tuuli Lähdesmäki ja Juhana Venäläinen. Nykykulttuuri.