Kaksi eri väsymystä

Välillä sitä vaan ei nukuta. Valvoo loputtomalta tuntuvan ajan ja miettii asioita joilla ei oikeasti ole väliä enää kun aurinko nousee. Pikkuhiljaa muutkin huomaavat sen. Harmaus puskee pintaan ja sitä unohtaa yksinkertaisia asioita, kuten harjata hiukset tai laittaa meikkiä toisellekin puolelle naamaa.

Sitten just kun epätoivo alkaa iskeä ja ajattelen että hyvät yöunet on ikuisesti menetetty, se kausi menee ohi ja yhtäkkiä en muuta tekisikään kuin nukkuisi. Töitten jälkeen jaksan juuri ja juuri kävellä ovelta sänkyyn ja nukahdan. Ilmeisesti ihmiskehokin antaa joskus periksi. Mieli kirkastuu hetkeksi ja univaje korjaantuu. Mutta minkälaista elämää sekään on, kun vapaa-aika koostuu nukkumisesta. Aamulla herään taas nälkäisenä, en ehtinyt illalla syödä, ennen kuin uni voitti.

Välillä sitten ei jaksa edes istua kotimatkaa bussissa tai oikeasti suurin kynnys on kävellä bussipysäkille. Väsymys voittaa kaiken ja tilaan taksin työpaikan ovelle. Toivon ettei kukaan nää, en halua selittää. Ei mulla oo kiire, voisin istua vaikka Suomen päästä päähän auton  kyydissä kunhan vain pääsen sinne autoon. Voi kunpa kukaan ei pakottaisi nousemaan. 

Hassuinta tässä juuri onkin se, että kun en nuku, olen koko ajan ns. vireessä. Saan asioita tehtyä, olen valppaana vaikkakin uupumuksen rajalla. Sitten kun kroppa antaa periksi ja nukun vain, olen kuin kävelevä zombi jolle 100 metrin matka bussille on ylivoimainen.

Enää en yhtään ihmettele miksi unen roolia tasapainoisessa elämässä korostetaan.