Liian kiva työkaveri

Kiltteys on iso osa mua. Oon tasaisesti kiva kaikille, se kuuluu olennaisena osana mun persoonallisuuteen. En sano ilkeästi, ei edes oikeastaan koskaan tee mieli tehdä niin. Teen palveluksia, enkä osaa odottaa mitään takaisin. En osaa ajatella, että joku jäisi mulle velkaa, en laske toisten eteen tekemiäni asioita. Kyllä maailmalla on tapansa ”tasata tilit”. Jos ei, ei sekään haittaa.

Usein luullaan, että kiltit ihmiset esittävät. Mielistelevät jopa! Että kaikkia pitää miellyttää keinolla millä hyvänsä, ja siksi vain tehdään asioita muitten mieliksi.

Tavallaan joo, mutta sellainen minä olen, esittämättä tai mielistelemättä. Ihan tasan tarkalleen sellainen. Haluan että muilla on hyvä olla, näen mitä muut tarvitsevat ja teen sen eteen mielelläni itsekin jotain. Osaan olla itsekäskin, mutta ei nämä kaksi asiaa sulje toisiaan pois, ainakaan minun mielestä.

Työelämässä kohtaan jatkuvasti kritiikkiä kiltteyttäni kohtaan. Pitää olla tiukka ja kova, jopa ilkeä. Muuten ei saa auktoriteettiä ikinä. Työni kuitenkin on ihmisten kanssa tekemistä, tarvitsen muiden tietoja ja taitoja, joten minulla tulee olla auktoriteettiä kysyä ja vaatia niitä.

Mutta kun juuri tuollaiset vaatimukset on niitä vaikeimpia. Minun identiteetti on rakentunut ystävällisyyden ja kiltteyden pohjalle. Siksi olen viime aikoina pohtinutkin sitä, että sulkeeko kiltteys minulta ovia työelämässä? Voinko olla vaikutusvaltainen muita kohtaan ilman, että unohdan kiltteyden ihan kokonaan kun aamulla astun työpaikan ovesta sisään?