Sain viime viikolla puolen tunnin luennon elämästä paikallisjunassa mieheltä, jonka puhetta tauottivat vain pitkät huikat valkkaripullosta. Pulloja oli kulunut ehkä parikin edellisten päivien aikana. Pääsanoma hänen luennossaan oli, että elämä ja kaikki asiat pitäisi säilyttää yksinkertaisena.

Hän kertoi tiivistettynä koko elämäntarinansa, oli menossa tapaamaan poikaansa pitkän tauon jälkeen. Oli kuulemma lapsilleen paras mahdollinen isä, mutta lasten mielestä hän juo liikaa, siinä oli iso ongelma. Ongelma ei siis kuulemma ollut hänen juomisensa vaan se, että hänen lapsensa näkevät asian ihan väärin. Hänen oma mielipiteensä oli, että elämän rentous (ja viini) on kaikkein tärkeintä. Ei saa kangistua.

Kun mies poistui, huokaisin helpotuksesta. Tilanne ja miehen kertoma tarina oli ihan järkyttävän ahdistava. Kun pääsin omalle asemalle, hyppäsin ulos, juoksin kotiin ja annoin itkun tulla. Koitin olla syyllistämättä miestä, hänhän on sairas. Koitin olla samaistumatta lapsiin, en voisi heidän kokemuksiaan tietää, enkä traumoja isän juomisesta ottaa pois. Silti tein niin ja itkin. Itkin lohduttomammin kuin pitkään aikaan.

Tiedän mitä alkoholismi on käytännössä.. Liiankin hyvin. Ja ymmärrän järjellä ajateltuna, että se on sairaus, alkoholisti ei voi itse oikeastaan valita tarttuuko pullon, hänen on pakko tarttua. Mutta silti, koko sairaus iskee helposti sinne syvimpiin ja haavoittuvaisimpiin tunteisiin.

Minä en riitä syyksi olla juomatta.