Suomi 100: monien kulttuurien maa
”Myytti yksikulttuurisesta Suomesta ruokkii rasismia Suomessa. Siihen vetoamalla suomalaisuutta rakennetaan tavalla, joka sulkee ulos täällä sukupolvia, vuosisatoja tai jopa vuosituhansia asuneita ihmisiä, kuten vaikkapa saamelaisia.” Näin toteaa Vuoden Tiedekynä 2017 -palkinnon saanut tutkija Miika Tervonen Helsingin Sanomissa. Luettuani jutun teki mieleni hurrata ääneen.
Samana päivänä, kun Tervosen haastattelu julkaistiin, olin esittelemässä oman väitöstyöni tutkimussuunnitelmaa jatko-opintoseminaarissa. Tutkimuskontekstini on suomalainen koulu, jossa valkoisuus ja länsimaisuus ovat edelleen normeja. Seminaarissa useampi ihminen viittasi Tervosen haastatteluun, jonka otsikko kuuluu: “Suomi on aina ollut monien kulttuurien maa.” Miksi minusta ei sitten edelleenkään tunnu siltä?
Niin helppoa kuin syrjinnästä olisikin syyttää vaikkapa Rajat kiinni -huutelijoita, ei rasismi ole kuitenkaan asia, joka kytisi ainoastaan asiattomissa solvauksissa. Esimerkiksi sosiaalipsykologi Michael Billig puhuu banaalista nationalismista, joka viittaa sellaisiin kansallisuuden muotoihin, joista on tullut kiinteä osa arkiymmärrystämme ja joita pidämme ‘luonnollisina’. Eli juuri sellaisiin arkisiin tapoihin ja tottumuksiin, joiden ajattelemme olevan ‘perisuomalaisia’ ja joihin esimerkiksi koululaitos nojaa kasvattaessaan ‘kunnon kansalaisia’ – toisin sanoen tulevaisuuden suomalaisia.
Tässä kohtaa kuulen jo, kuinka joku esittää vastakysymyksen, että eikö kotimaata nyt sitten saa rakastaa ja eikö itsenäisyydestä saa muka olla kiitollinen? Saa, ja saa. Kiinnittäisin joka tapauksessa huomiota siihen, että rakentaessamme ykseyttä – tässä tapauksessa ajatusta tietynlaisesta kansallisuudesta – suljemme väkisinkin jotkut ihmiset ulkopuolelle. Näin toimii toiseuttamisen mekaniikka: Ykseydestä tulee normi, siihen kuulumattomasta tulee Toinen. Ei ihme, että Tervonen toteaa seuraavasti: “Yhden kulttuurin suomalaisuus on ajatusleikki, johon meillä on tämän päivän globalisoituvassa Suomessa yhä vähemmän varaa.”
Mistä tämä kaikki nyt sitten tuli yhtäkkiä mieleeni? No kuulkaa, siihen riitti yksi vierailu tällä sivulla. Kyseessä on virallinen Suomi100-sivusto. Etusivulla sanotaan näin: “Vuoden ohjelmasisältö syventää ymmärrystä koko itsenäisyyden ajasta, tarkastelee sitä Suomea, jossa juuri nyt elämme – sekä etsii ja luo uutta.” Sivustolla on runsaasti valokuvamateriaalia ihmisistä ja useiden tunnettujen suomalaisten haastatteluja. Kävin sivun välilehtineen läpi suhteellisen huolellisesti, ja siitä huolimatta löysin ainoastaan valkoisia ihmisiä. Vuoden Tiedekynä 2017 -voittajaa mukaillen: näiden kuvien mukainen Suomi ei ole se maa, jossa eläisimme nyt tai jossa eläisimme tulevaisuudessa.
Espoolaistytöt Dunja Ahmad Mustafa, 14, sekä Donya Mohammadi, 16, kertovat Helsingin Sanomissa saaneensa osakseen satuttavia katseita, koska eivät sovi valkoihoisen suomalaisen muottiin. Mustafa toteaa haastattelussa näin: “Jos sinulla on vähän tummemmat piirteet, katsotaan vinoon, vaikka olisit Suomen presidentti.” Elokuvissa Mustafalta ja Mohammadilta näyttävät ihmiset esittävät heidän mukaansa terroristeja.
Se, keille annetaan kuvissa ja elokuvissa tilaa, ja millaisiin rooleihin ihmiset asetetaan, ei ole merkityksetöntä. Representaatioilla on väliä myös silloin, kun luomme käsityksiä kansallisuudesta. Toisin sanoen, jos suomalaisiksi kuvataan vain valkoisia ihmisiä, annetaan samalla viesti, että ei-valkoisuus ei olisi ’yhtä’ suomalaista kuin valkoisuus. Itse en haluaisi tätä viestiä joutua lukemaan 99-vuotiaassa Suomessa edes rivien välistä.
Toivotaan, että 100-vuotias tietää paremmin.
Blogin kommenttiboksi on suljettu. Keskustelua voi käydä Bluestockingin Facebook-sivulla.