Uskotko jos (feministi)mies sanoo?
Keväällä kirjoitin tekstin kolmekymppisille miehille. Tekstissä vetosin, että kolmekymppiset miehet murentaisivat tulevaisuuden herrakerhot, reflektoisivat positioaan ja tekisivät tietoisesti naisille tilaa työmarkkinoilla. Facebookissa näin kahden kolmekymppisen jakaneen tekstin. Toinen jakajista oli mies, toinen oli nainen.
Naisen jakamana teksti sai noin neljäkymmentä tykkäystä. Kommenttikentässä kolmekymppiset miehet riensivät kilvan arvioimaan postausta, joka oli heidän mukaansa a) epäonnistunut; b) ei tarpeeksi intersektionaalinen; c) Not All Men.
Miehen jakamana teksti sai yli sata tykkäystä. Kommenttikentässä useat naiset kiittivät miestä itsereflektiokyvystä ja siitä, että tämä tunnisti naisten kokemukset ja ymmärsi, että myös hänellä oli vastuu tulevaisuuden työelämän rakenteiden muuttamisessa.
Seurasin keskustelua huvittuneena, mutta myös lievästi ärtyneenä. Mielestäni keskustelussa kiteytyi asia, joka on feministiseltä kentältä liiankin tuttu: Miesfeministejä kiitellään loputtomasti ymmärryksestä, naisfeministejä pidetään nillittävinä mielensäpahoittajina. Miesfeministi saa osakseen ihailua, naisfeministi hiljennysyrityksiä. Miesfeministin sanomiset ovat tarkkanäköistä itsereflektioa, naisfeministin tylsämielistä uhriutumista.
Jos feminismistä tulee validi aate vasta, kun mies sanoo, on feminismille enemmän tarvetta kuin osasin edes kuvitella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että miehet eivät olisi tervetulleita feministisiin kamppailuihin. Päinvastoin! Jotta tasa-arvo etenisi, tarvitsee feminismi myös miehiä. Joskaan ei välttämättä etulinjaan. Yritän selittää:
Tunnen miehiä, jotka ovat feministimiehiä suitsuttavasta mekaniikasta varsin tietoisia ja jotka myös tunnustautuvat feministeiksi, koska tietyissä piireissä se on miehelle helppo tapa saada statusta ylöspäin. Samojen miesten käytös on usein kuitenkin kaikkea muuta kuin feminististä: he esimerkiksi puhuvat naisille ja miehille eri tavoin ja ajattelevat että feminismi, #metoo tai sukupuolen moninaisuus voi mennä “liian pitkälle”.
Onneksi tunnen myös miehiä, jotka – myöskin tietoisina tästä mekaniikasta – ymmärtävät, että feminismi ei ole statustyökalu, vaan keino tasata valtasuhteita. Ja jotka todennäköisesti myös tätä tekstiä lukiessaan tsekkaavat, että eivät jatkossakaan lipsahda näennäisfeminismin puolelle, vaan tekevät tilaa naisten ja vähemmistöjen äänille, kuten ovat tehneet tähänkin asti.
Feminismi tarvitsee kaikkia, koska feminismi on kaikkien asia. Feministien on kuitenkin kyettävä reflektoimaan omia etuoikeuksiaan ja pohdittava, milloin on syytä pitää meteliä, milloin vahvistaa muiden ääntä ja milloin antaa tukea hiljaisena liittolaisena. Tämä koskee erityisesti niitä, joilla etuoikeuksia on enemmän.
Kiteytettynä: Feminismi tarvitsee teitä, miehet, mutta sankarinviitaksi se ei teille taivu.