Artisti Sanni kiroili – ja se on ihan OK

Sanni julkaisi tänään uuden sinkkubiisinsä kannen. Siinä laulaja poseeraa rennon letkeästi ja päällä lukee: ”Että mitähän vittua.” Luulisi, että populaarimusiikin kuluttajat tietävät, että kappaleissa saatetaan joskus päästää voimasana jos toinenkin. Mutta ei, Internet meni kirosanasta vähän rikki.

Nyt-liite uutisoi aiemmin päivällä, että kirosana on loukannut erityisesti pienten lasten vanhempia. Sannin Instagram -tilille postatun kuvan alle on 8-vuotiaan lapsen aikuinen läheinen kirjoittanut närkästyneenä: ”Tätäkö pitää antaa 8-vuotiaan fanin sit kuunnella?” Vastaus on: ei tarvitse. Ja vastakysymys kuuluu: tulikohan loukkaantuneille vanhemmille mieleen, että Sanni ei ehkä enää 22-vuotiaana halua tehdä musiikkia ainoastaan lapsille ja varhaisnuorille? Viime viikolla näet uutisoitiin myös toisesta teini-idolista, Robinista. Nyt-liitteen mukaan Robinin uuden sinkun musiikkivideo, jossa artisti kuvataan harrastamassa seksiä, on uusi vaihe 17-vuotiaan Robinin uralla. Vähitellen aikuistuvat artistit saattavat toivoa kuulijakunnakseen myös vähitellen aikuistuvaa yleisöä. Eikä siinäkän ole koko kiroilun kieltämisen pointti.

Marraskuussa Helsingin Sanomissa julkaistiin kolumni, jossa kulttuuritoimittaja kauhisteli nykyviihteessä viliseviä voimasanoja. ”Olen saanut palautetta musiikinopettajilta, joilla on täysi työ raakata tunneille lasten ja nuorten suosimia nykylauluja, joissa ei kiroiltaisi”, toimittaja valittelee. Toimittajalle tulee ehkä yllätyksenä, että nykyartistit eivät tee kappaleitaan ainoastaan pedagogiseen tarkoitukseen. Jos artisti haluaa kirjoittaa tekstin siitä, että nykymaailma vituttaa, olisi jokseenkin absurdia käskeä häntä siistimään ilmaisuaan, koska musiikintunnit. Sitäpaitsi: Taideyliopistolla julkaistiin juuri Alexis Kallion väitöstutkimus populaarimusiikkiin liittyvästä sensuurista koulussa. Yksi keskeinen löydös oli, että opettajan tekemiin musiikkivalintoihin saattaa sisältyä tahaton viesti: ”Kuuntelemasi musiikki on kouluun sopimatonta, joten sinäkään et ole tervetullut.”

Kulttuurikolumnisti jatkaa: ”Mutta entä kun lähestulkoon joka paikassa kiroillaan. Kun kaikki lasten esikuvatkin kiroilevat. Minkälaisen viestin tämä lapselle antaa – ja miten sitten käy?” Tästä vakuuttavasta vetoomuksesta huolimatta olisin aiemminkin huolissani siitä, miten ihmisten puhetta rajoitetaan. Brittiläinen etnografi Beverley Skeggs on tullut tunnetuksi erityisesti yhteiskuntaluokkaa ja sukupuolta käsittelevistä tutkimuksistaan. Hänen mukaansa keskiluokkaisuus edustaa hyvää makua, niin sanottua porvariston hillittyä charmia, johon peilattuna työväenluokkaisen naisen maku ja olemus näyttäytyy holtittomana ja liioiteltuna. Työväenluokkainen nainen puhuu liian kovaa, vie liikaa tilaa ja – kauhistus sentään – kiroilee. Samanlaisen huomion on tehnyt Mari Käyhkö Suomessa toteuttamassaan tutkimuksessa Siivoojaksi oppimassa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että työväenluokkaiset naiset pyrittiin siivoojakoulutuksessa sananmukaisesti siistimään. Työväenluokkaan liitetyt itseilmaisukeinot kuten lävistykset, tatuoinnit, räväkkä pukeutuminen, kovaäänisyys ja kiroilu haluttiin häivyttää. Myös tässä yhteydessä viesti on selvä: et ole hyvä tuollaisenaan.

Populaarikulttuuri on provokatiivista. Sen yksi, joskaan ei ainoa, tarkoitus on vavisuttaa ahtaita normeja ja kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä (esimerkiksi sitä, että nuoren naisen ei ole sopivaa kiroilla). Ei normien purkaminen ole koskaan tapahtunut siististi ja värittömästi. Eikä ole tarkoituskaan. Hyvänä uutisena vanhemmille kerrottakoon, että maailma on pullollaan loistavaa, vittuvapaata lastenmusiikkia. Ei kun etsimään!