Case Herra Heinämäki eli herkkähipiäiset valkoiset ihmiset
Kuluvalla viikolla Yle päätti siirtää Herra Heinämäki -sarjan Yle Areenasta Elävään arkistoon. Syynä oli sarjan hahmo, joka pitää päässään intiaanipäähinettä ja esiintyy siis alkuperäiskansaa edustavana hahmona. Päätöksestä seurasi kiivasta keskustelua ja tuohtumusta. Sitä pidettiin jopa liioiteltuna ja naurettavana. Kritiikin sisältö kuului jotakuinkin niin, että senkin herkkähipiäiset puolestaloukkaantujat ja valittavat vähemmistöt, kasvattakaa paksumpi nahka.
En aivan ymmärrä sitä kohua, joka lastenohjelman hyllyttämisestä syntyi. Ensinnäkin on hämmentävää, että päätöstä kannattavia pidetään herkkänahkaisina loukkaantujina, kun suurimman älämölön ovat itse asiassa nostaneet ne, jotka eivät pidä vähemmistöjen stereotyyppista esittämistä vuonna 2018 lainkaan ongelmallisena. Toiseksi, juuri siitä on kyse: kulttuuristen sterotyyppien uusintaminen valtaväestön toimesta on loukkaavaa ja yksinkertaistavaa. Jos vähemmistöille annetaan tilaa ainoastaan karikatyyreina, on representaatioiden ohuudesta syytäkin huomauttaa. Demokraattisessa yhteiskunnassa jokainen ihminen ansaitsee samastumispintaa muunakin kuin sketsihahmona. Tämä olisi erityisen tärkeää pitää mielessä, kun kohderyhmänä ovat lapset.
Seuraava vasta-argumentti onkin, että entäpä sitten perinteet ja suomalainen kulttuuri? Ajatus tuntuu olevan, että jos ‘meiltä’ viedään perinteet niin ‘suomalainen kulttuuri’ kuolee. Minulla ei ole mitään perinteitä vastaan, mutta ajattelen, että perinteet sinänsä ovat heppoinen argumentti. Ja jos perinteet rakentuvat oletukselle kansallisvaltiosta, jossa pääosaa näyttelee valkoinen valtaväestö, niin lähtöasetelma on ongelmallinen.
Suomalaisen yhteiskunnan arvopohja on yhdenvertaisuudessa ja demokratiassa. Ja mikäli nykyiset perinteet sysäävät ihmisiä marginaaliin esimerkiksi ihonvärin, kulttuuritaustan, sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella, sotivat ne tätä arvoperustaa vastaan. Silloin on syytä pohtia, olisiko perinteitä syytä muokata sellaisiksi, että ne puhuttelisivat muitakin kuin valkoisia (tai muilla tavoin etuoikeutettuja) ihmisiä. ‘Suomalainen kulttuuri’ ei ole monoliitti. Muiden kulttuurien tavoin se on muovautunut ja muovautuu ympäröivän yhteiskunnan mukana. Mikäli kulttuurista katoaa jotain, joka loukkaa osaa väestöstä, saamme todennäköisesti tilalle jotain sellaista, mikä sitoo meitä edemmän yhteen. Varsin kohtuullinen diili, mielestäni.
Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan usein ykseydestä moninaisuuden sisällä. Mielestäni se on hieno ilmaisu kuvaamaan sitä, miten moninaisen yhteiskunnan sisällä voidaan käydä kulttuurista vuoropuhelua. Mutta siihen vuoropuheluun on lähdettävä samalta viivalta eikä oletuksella, että valkoisella valtaväestöllä tulee olla oikeus määrittää, miten ketäkin esitetään ja mistä kukin saa pahastua. Rakkaat valkoiset ihmiset: aina ei ole kyse meistä.
Ei tälläkään kertaa.
Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER