ET OLE MITÄ SYÖT

Bluestocking

Muutama viikko sitten televisiossa alkoi pyöriä Olet mitä syöt -ohjelman suomalaisversion viides kausi. Jos ohjelma ei ole tuttu, niin tässä idea pähkinänkuoressa: Jokainen jakso alkaa siten, että dramaattisen musiikin soidessa jakson ylipainoinen päähenkilö seisoo vähäpukeisena kameran edessä. Tässä kohti katsojan on tarkoitus kauhistella ihmisen ulkonäköä. Seuraavaksi lääkäri ja juontaja Pippa Laukka ratsaa päähenkilön jääkaapin ja lataa pöydän täyteen ruokia, joita tämä on viikossa syönyt. Jälleen kauhistellaan, miten kamalat elintavat ihmisellä on. Alateksti kuuluu: Ei ihme, että olet noin ällöttävä kun syöt näin ällöttäviä asioita. Siltä pohjalta lähdetään sitten kohti hyväksyvämpää keho- ja ruokasuhdetta. Kannustavaa? Mielestäni ei.

 

Minulla on syömishäiriötausta ja 31-vuotiaana suhteeni sekä ruokaan että kehooni on edelleen lievästi sanottuna kompleksinen. Minulla on omakohtaista kokemusta siitä, että ruoka on muutakin kuin ravintoa. Se on sidoksissa tunteisiin, itsesäätelyyn, hyväksytyksi tulemiseen, kontrollintarpeeseen ja siten paljon moninaisempi asia kuin silkkaa polttoainetta. Ruokasuhde ja kehosuhde ei ole vain fysiologiaa tai näppäriksi iskulaineiksi kuten “olet mitä syöt” tai “syö vähemmän, liiku enemmän” typistettyä kalori- ja terveysmatematiikkaa. Ihminen oppii kasvaessaan yhdistämään ruoan tunteisiin, tilanteisiin ja kontrolliin siten, miten häntä siihen suorasti ja epäsuorasti ohjeistetaan. Jos lasta palkitaan ruoalla onnistumisen ilosta tai lohdutetaan herkuilla epäonnistumisista ja suruista, oppii hän todennäköisesti aikuisenakin reagoimaan tunteisiinsa syömällä. Jos lapsi taas kasvaa painoaan, kokoaan ja kehoaan arvioivassa ilmapiirissä, on hänellä todennäköisesti kompleksinen keho- ja ruokailusuhde myös aikuisena. Näin syöminen ja ruoka liittyy sosiaalisiin suhteisiin, kulttuuriin ja ihmisen psyykeeseen.

 

Olet mitä syöt -ohjelman ydinongelma on, että se ei hahmota syömiseen ja ruokaan liittyvää moniulotteisuutta. Lisäksi ankara ja paheksuva sävy on omiaan lisäämään syömiseen ja ruokaan liittyviä negatiivisia tunteita. Ohjelma keskittyy fatsheimauksella, kyttäyksellä, punnitsemalla ja kontrolloimalla (Pippa Laukka saa esimerkiksi suorat tiedot päähenkilön liikunnan määrästä tämän käyttämästä sykemittarista) puristamaan ihmisestä terveen, sopivan ja hyväksytyn. Ei auta, että kuriositeettina käydään kehopositiivisuuden hengessä uimarannalla (kausi 5, jakso 2) alleviivaamassa, että kaikilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat, jos pääsanoma on kuitenkin, että kelpaat vasta sitten kun muutut. Ohjelman lopuksi muutos palkitaan, sitä kiitellään ja sitten muistellaan, miten hirveältä ihminen ennen sitä muutosta näyttikään. Tällä tavalla Olet mitä syöt sivuuttaa täysin ruokaan ja syömiseen liittyvän kompleksisuuden ja liittää ruokailun behavioristiseen jatkumoon, jossa arvioidaan tekojen seurauksia numeerisesti, mutta jätetään prosessin sosiaaliset ja psyykkiset ulottuvuudet näkemättä – ja lopulta jätetään ihminen kamppailemaan niiden kanssa yksin.

 

Kritiikkini ei kohdistu ohjelman osallistujiin: Voi olla, että joku on saanut siitä inspiraatiota ja terveemmän elämän. Mikäli näin on, niin se on tietenkin hyvä homma. Medialla on kuitenkin vastuu siitä, millaisia representaatioita se luo ja miten ne kehystetään. Esimerkiksi se, että lihavuus näytetään toistuvasti asiana, jota on ok kotisohvalla kauhistella, ei isossa kuvassa lisää terveyttä ja hyvinvointia. Itseinhoa, pahoinvointia ja kokemusta siitä, ettei kelpaa omana itsenään sen sijaan kyllä. Minulla ei esimerkiksi ole syömisongelmia, koska en osaisi laskea kaloreita. Suhteeni ruokaan on kompleksinen siksi, että syöminen ei ole tekniikkalaji, vaan suuressa määrin psyykkinen asia. 

 

Että sori vaan, Pippa Laukka, mutta olet väärässä. Me emme ole sitä mitä syömme, vaan paljon paljon enemmän.

 
Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Kommentoi

Commenting is closed.