Huorittelun anatomia

Radiojuontaja Alma Hätönen, artisti Sanni ja toimittaja Ina Mikkola ovat tänään kertoneet kohtaamastaan häirinnästä YleX-uutisissa. Jokaiselle edellä mainitulle sukupuoleen liittyvä uhkailu, solvaaminen ja häirintä ovat tuttuja – ovathan he varsin päteviä, julkisessa työssä toimivia naisia. “Jos uhataan raiskauksella ja huoritellaan, niin siinä on aika vahva klangi naiseuteen liittyen,” toteaa Hätönen haastattelussa. Naisten huorittelulla onkin vahvat perinteet, mutta mistä siinä oikeastaan on kyse?

 

Huora viittaa konkreettisesti henkilöön, joka tarjoaa maksullisia seksipalveluita. Kuitenkin myös seksityöntekijät kutsuvat itseään mieluummin muilla termeillä, sillä huora on ensisijaisesti likaiseksi latautunut haukkumasana, jota – by the way – käytetään ainoastaan naisista puhuttaessa. Miehille vastaavaa solvausta ei ole olemassakaan.

 

Huora ei myöskään välttämättä viittaa edes naisen seksuaaliseen aktiivisuuteen, joskaan seksikumppanien liiallinen määrä ei tietenkään ole ikinä naiselle edukasta. (Huom.: Se, kuka päättää, mikä on “liikaa”, ei tietenkään ole nainen itse.) Huora on siitä näppärä haukkumasana, että sen voi kohdistaa kehen tahansa naiseen missä tahansa tilanteessa. Pääasia, että tarkoitus on loukata verisesti. Niinpä “huora” voi olla esimerkiksi päiväkodin työntekijä, kaupankassa, bussikuski tai paradoksaalisesti vaikkapa nainen, joka ei baarissa lämpeä humalaiselle iskuyritykselle. Huorittelu ei myöskään katso ikää, sillä sen potentiaalisia kohtaajia ovat kaikki naiset teineistä eläkeläisiin.

 

Sukupuolittunut kaiku ja viittaus seksuaaliseen aktiivisuuteen ei kuitenkaan ole huorittelussa merkityksetöntä. Huorittelun taustalla on ajatus, jonka mukaan nainen ei voi itse päättää omasta kehostaan eikä omista tekemisistään. Kutsumalla naista huoraksi viitataan siihen, että nainen tekee jotain liikaa – hän ikään kuin itsellisesti ylittää hänelle ulkopuolelta asetetut normit. Jos joku kutsuu sinua huoraksi, kuuluu alateksti jotakuinkin näin: tiedä paikkasi nainen, ole hiljaa äläkä ota tilaa, jos minä en sitä sinulle tarjoa.

 

Normit, jotka naisen liikkumavaraa määrittelevät, ovat sekä sosiaalisia että konkreettisia. Kun esimerkiksi raiskausoikeudenkäynneissä edelleen viitataan uhrin vaatetukseen tai sen vähäisyyteen, annetaan viesti, jonka mukaan nainen itse olisi vastuussa häneen kohdistuvasta väkivallasta. Samalla vahvistetaan naisiin kohdistuvaa moraalikoodistoa ja näin ollen pönkitetään huorittelukulttuuria. Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon lisäksi vaikkapa se karu seikka, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta vuonna 1994. Siihen saakka avioituneella naisella ei ole ollut lopullista itsemääräämisoikeutta omaan kehoonsa, vaan oikeus on kuulunut hänen aviomiehelleen.

 

Huorittelijoille riittävä katalyytti saattaa olla se, että nainen on menestynyt ja toimii julkisessa työssä. Kuten nyt vaikkapa Alma Hätönen, Sanni ja Ina Mikkola tekevät. Mutta kuten todettu, huorittelu ei ole pelkkää sananhelinää. Se on naisvihamielistä kulttuuria, joka elää ja voi hyvin vielä nyky-Suomessakin. Lisäksi se on hiljentämisyritys, jolla pyritään vaikuttamaan naisten saamaan ja naisten jo haltuunottamaa julkiseen tilaan. Siksi huorittelusta pitää puhua – ja siksi sille pitää saada piste.

 

Seuraatko jo somessa? FACEBOOK + INSTAGRAM.

Kommentointi sallittu ainoastaan Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.