Huulipunaa ja feminismiä
Nyt-liitteen kolumnisti Ronja Salmi kysyy: “Miksi meikkaaminen on pinnallista, mutta mopojen rassaus kehittävää?” Mieleni tekee aploodeerata seisten. Hei kaikki, olen Minja: feministi, joka rakastaa paitsi ajatusta sukupuolivallankumouksesta, myös huulipunia ja rakennekynsiä. Enkä näe siinä mitään ristiriitaa.
Muistan elävästi, miten hiuksiaan kihartavista ja huulikiiltoa tunnilla lisäävistä tytöistä huvituttiin taidelukiossa, jossa kaikki aito, oikea ja kiinnostava liittyi johonkin, joka oli miesten tekemää. Bändit, kirjat ja elokuvat kertoivat miesten tarinoita, joissa naiset olivat sivuosissa. Siitä huolimatta myös tyttöjen olisi kuulunut kiinnostua ja keskustella teoksista, joissa heille suunnatut samastumisen kohteet olivat miesten toiminnan peilejä joko äiteinä, huorina tai tyttöystävinä. Miesten tekemiseen suunnattu mielenkiinto sai arvostusta, tyttöjen jutut eivät niinkään. Esimerkiksi se meikkailu.
Siskoni on kosmetologi, jolla on rakennekynnet, hiustenpidennykset, kuituripset ja täyteainetta huulissa. Hän tekee ammatikseen ripsienpidennyksiä ja geelikynsiä, ja on työssään hyvin taitava. Tiedän, sillä hän on tehnyt minulle useat geelikynnet ja opastanut aurinkopuuterin käytössä. Sisko tykkää työstään ja on hyvin itsevarma. Ja hyvä niin, sillä laittautumiseen suhtaudutaan silloin tällöin verrattain penseästi, viis siitä, että taidon kehittäminen huippuunsa vaatii ammattitutkinnon. Vähättely saa sappeni kiehumaan. Naisille suunnatuille palveluille ja feminiinisinä pidetyille toiminnoille tuhahtelevat ihmiset väheksyvät nimittäin usein loppujen lopuksi naisia per se.
On ikävä ja rajoittava ajatus, että nainen voisi olla uskottava tai vakavasti otettava ainoastaan ollessaan feminiininen sopivaksi määriteltyjen rajojen sisällä. Näkymätön koodisto kertoo, että naisen kyllä kuuluu käyttää meikkiä ja huolehtia ulkonäöstään, mutta liiallinen pynttäytyminen on mautonta ja epäsopivaa. Mielestäni on yhtä ikävää vaatia naisilta kulmakarvojen nyppimistä tai säärikarvojen ajamista kuin paheksua teräviksi viilattuja, strassikoristeisia geelikynsiä. Molemmissa tapauksissa naista moititaan liiallisuudeta – joko hän on liian huoleton tai liian tälläytynyt. Ja juuri tällainen ajattelu on omiaan kaventamaan sukupuolisen olemisen raameja.
Meikkaamattomuuden näkeminen urotekona voi pahimmillaan vihjata, että rakennekynnet valinnut kanssasisar on rakenteiden raukkaparkauhri, jolla ei ole omaa tahtoa. Ja toisaalta olisi hyvä pitää mielessä, että meikkaaminen ei ole naiselle minkään sortin velvollisuus. Vieno toiveeni on, että paitsi median kauneuskuvastossa, myös arkielämässä annettaisiin enemmän tilaa eri tavallaan naiseuttaan toteuttaville tai toteuttamatta jättäville ihmisille. Kokeillaanko käytännössä?
Seuraa Bluestockingia Facebookissa täältä.