Jazz – musiikin miehinen linnake
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jazzin aineryhmä järjestää 12. DIG. -festivaalin Musiikkitalossa 28.-30.10. 2015. Tapahtumassa esiintyy kolmena peräkkäisenä päivänä jazzin huippunimiä. Mutta kun ohjelmistoa katsoo tarkemmin, huomaa, ettei huippunimien joukkoon ole päässyt ainuttakaan naista.
Festareiden Facebook-seinälle on kirjoitettu sama havainto: “Congratulations, you have an all male festival!” (Kommentti viittaa feministitutkija Saara Särmän blogiin, johon on postattu David Hasselhoffin peukkua näyttävällä profiililla varustettuja kuvia paneeleista, joissa on osallisina pelkkiä miehiä.) DIG. -festivaali vastasi kommentoijalle seuraavasti: “Thank you for the comment, we are painfully aware of the gender issue in jazz. – – -The situation is slowly getting better, and there are more and more female instrumentalists among the jazz students at the Sibelius Academy.”
Helpotuin kommentin luettuani hieman, sillä ilmeisesti festivaalin järjestäjät olivat itsekin huomanneet tapahtumansa sukupuolivääristymän ja olivat tilanteesta jopa harmissaan. Mutta silti: kun väitetään, että jazzosastolla on “enemmän ja enemmän naisia” ja samaan aikaan valitaan jättää naiset vuosittaisen festivaalin ohjelmistosta täysin ulkopuolelle, on toiminnassa havaittavissa pienoista ristiriitaa.
Naisten asema suomalaisella jazzkentällä on pahuksen surkea. Suomen ainoan ammattijazzorkesterin UMO:n soittajista kaikki ovat miehiä. UMO:n kahdestatoista taiteellisesta johtajasta naisia on ollut yksi, kun vuonna 2012-2013 Aija Puurtinen toimi osana taiteellista toimikuntaa yhdessä neljän miehen kanssa.
Naisille ei jazzinstrumentalisteissa ole UMO:n ulkopuolellakaan ollut liiaksi samastumisen kohteita. Esimerkiksi saksofonisti Linda Fredriksson kertoi 6.3. 2014 Ylioppilaslehdessä: “Lapsena ajattelin, etten voi osata jotakin juttua sen takia, että olen tyttö, koska ei ollut esikuvia. Siinä mielessä sukupuolella on väliä.” Esikuvien uupumisen lisäksi voin vain kuvitella, miten raivostuttavaa Fredrikssonista on muiden muusikkonaisten tavoin vastailla jatkuvasti sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Fokuksen kun soisi olevan ensisijaisesti musiikissa, ei sukupuolessa. Vai oletko joskus kuullut miesmuusikon joutuneen selittelemään sukupuoltaan, kun juttu on käsitellyt musiikin tekemistä?
Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jazzprofessori Jukkis Uotila muotoili 9.3. 2013 Helsingin Sanomissa naisten olevan jazzkentällä vähissä, koska jazzista on muotoutunut kilpailullinen “macho-ilmiö” ja naiset “ahdistuvat kilpailusta”. Lausunto on erikoinen. Ensinnäkin: väite, jonka mukaan naiset ahdistuvat kilpailusta, on stereotyyppinen ja epätosi. Toiseksi, vaikka väite pitäisikin paikkansa, pitääkö siis naisten muuttua, ei maskuliiniseksi määrittyneen kulttuurin? Mikäli tapoja ja perinteitä ei olla valmiita haastamaan ja ilmiön macho-luonnetta purkamaan, voidaan saman tien heittää hyvästit jazzin tasa-arvoistumiselle. Ja kieltämättä toivoisin ihan hirveästi jazzmusiikin professorin pitävän tasa-arvon toteutumista omalla asiantuntemuksen ydinalueellaan tärkeänä seikkana toimintaa kehitettäessä.
Jazz on miehinen linnake, joka tulee miehisenä linnakkeena säilymäänkin, jolleivät ne tahot, joilla on valtaa, tee asialle jotain. Suomen ainoana musiikkiyliopistona Sibelius-Akatemialla olisi paitsi mahdollisuus, myös velvollisuus pyrkiä purkamaan jazzin sukupuolittuneita rakenteita. Muusikkonaisia löytyisi kyllä, jos heitä haluaisi etsiä. Tänä vuonna itseltäni jäi festarilippu hommaamatta, mutta toivoakseni ensi syksyn ohjelmistossa on esiintyjinä muitakin kuin miesmuusikoita. Jazz on nimittäin niin hieno laji, ettei kenenkään toivoisi jäävän siitä ulkopuolelle.