Kun jäbät duunaa leffoja, on naisen tehtävä olla seksikäs

Kävin katsomassa Patty Jenkinsin ohjaaman Wonder Womanin yksin kesällä. Leffateatterissa oloni oli edellisillan juhlintaa vastaava: tukkani oli likainen, farkut kiristivät ja hiippailin saliin seiniä pitkin, etten olisi törmännyt sattumalta tuttuihin. Mutta sitten tapahtui jotain. Wonder Woman oli yhtä samastuttavaa adrenaliinipiikkiä, ja elokuvan loputtua olin tyystin unohanut likaiset hiukset ja kiristävät housut. En sillä hetkellä epäillyt hetkeäkään, että en olisi voinut pelastaa maailmaa esimerkiksi nyt vaikkapa ydintuholta. Ja sitten tapahtui jotain muuta. Ymmärsin näet, että en ollut koskaan ennen poistunut leffasta samoilla fiiliksillä. Ajatelkaa: Yksikään elokuva ei ollut 29 vuoden aikana tarjonnut minulle vastaavaa toimijuuden representaatiota! Samalla tajusin, miksi niin monella dudella on niin jäätävä itsetunto (toisinaan perusteetta, toim. huom.). Tyypit on voineet samastua supersankareihin koko ikänsä!

Supersankarielokuvat ovat olleet pääasiassa miesten elokuvia miehille. Wonder Woman oli sen sijaan naisen ohjaama elokuva, joka oli samastuttava naisille. Koska kyseessä oli ison tuotannon massileffa, oli mieskatse toki myös Wonder Womanissa läsnä. Amatsonit kuvattiin voimakkaina, mutta – let’s face it – myös perinteisten kauneusnormien mukaisina, mitä nyt lihaksia oli hieman keskivertoa enemmän (kuva täällä). Se on kuitenkin pientä verrattuna miestekijöiden naiskuvauksiin, jotka ovat (kirjaimellisesti) kapeita ja toimivat lähinnä mieshahmojen kasvun peilinä. Tässä kehyksessä Wonder Womanin amatsonit olivat minulle ensisijaisesti voimakkaita toimijoita, eivät miesten halun kohteita.

Siksi olin repiä pelihousuni, kun näin Zack Snyderin Justice Leaguen tulkinnan amatsoneista (kuva täällä): Viisi mimmiä poseeraa auton (!!) vieressä superkireissä vaatteissa asennoissa, jotka ovat tuttuja perinteisestä, mieskatseen ohjaamasta naisrepresentaatiosta ja jotka sopivat vaivattomasti heteromiesten omiin fantasioihin. Sellainen vinkki jäbäleissoneille, että jatkossa voitte pitää fantasiat omina tietoinanne ja pyrkiä tekemään elokuvia ihan kaikille (that is, muillekin kuin cis-heteromiehille).

Patriarkaatti murtuu pala kerrallaan. Seuraavaksi voisi kokeilla, miten kaadetaan viihdeteollisuuden kyllästyttävät naisrepresentaatiot ja mieskatseen valta. Who’s with me?

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram & Twitter!