#lääppijä, tuo naisten tuntema ilmiö jo ennen vuotta 2015
8.1. 2016 The Telegraph -lehti julkaisi uutisen, joka oli otsikoitu: “Unprecedented sex harassment in Helsinki at New Year, Finnish police report.” Jutussa Helsingin apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäki kertoo, että ennen turvapaikanhakijoita ja vuotta 2015 naisten seksuaalinen ahdistelu kaduilla ja puistoissa on ollut tuntematon ilmiö, jonka vasta muista kulttuureista tulevat miehet ovat tuoneet tullessaan. Väite on monestakin syystä täysin järjetön ja vailla totuuspohjaa.
Helsingin Sanomat uutisoi vuonna 2014 (siis jo ennen syksyn 2015 pakolaiskriisiä, toim. huom.) Suomen olevan naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Uutinen kertoi EU-tutkimuksesta, jonka mukaan 47 prosenttia suomalaisista naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Suomi on saanut naisiin kohdistuvan väkivallan laajuudesta useita kansainvälisiä huomautuksia jo vuosikymmenien ajan: esimerkiksi YK:n CEDAW-komitea antoi vuonna 2014 Suomelle huomautuksen naisiin kohdistuvan väkivallan laajuudesta. Lähisuhdeväkivalta jyllää suomalaisissa kotitalouksissa ja naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseen resurssointi on kansainvälisestikin tarkasteltuna riittämätöntä. Seksuaalisesta ahdistelusta muiden kulttuureiden syyttäminen onkin absurdia jorinaa, sillä naisiin kohdistuva väkivalta on ollut vuosikausia syvällä myös suomalaisessa kulttuurissa.
Siitä, miten pitkät perinteet naisten ahdistelulla Suomessa on, voi lukea Twitteristä aihetunnisteella #lääppijä. Aihetunniste on saanut suomalaisnaiset kertomaan avoimesti seksuaalisesta häirinnästä, jonka kohteeksi olemme joutuneet niin työpaikoilla, kodeissa kuin baareissakin. Ja jopa kaduilla ja puistoissa, vieläpä ennen vuotta 2015, vaikka apulaispoliisipäällikkö muuta väittääkin. Itse asiassa en tunne yhtäkään naista (itseni mukaan lukien), jota ei oltaisi koskaan ahdisteltu fyysisesti tai verbaalisesti. Naisasialiitto Unioni tiivistää Facebookissa: “Seksuaalista häirintää keskimäärin 5-vuotiaasta asti kokeneen suomalaisen naisen, ja toki myös poliisin omien tilastojen ja uhritutkimusten näkökulmasta [Koskimäen Telegraphissa esittämä] väite on pöyristyttävä. Meillä onkin poliisille vain yksi kysymys: kuinka te kehtaatte?”
Seksuaalista häirintää ikänsä kokeneet naiset olisivat voineet kertoa poliisipäällikölle, että raiskaus ja seksuaalinen ahdistelu on sukupuolittunutta, ei rodullista väkivaltaa. Se, että valkoinen mies sanoo kansainvälisessä mediassa olevansa huolissaan turvapaikanhakijoiden aiheuttamasta naisiin kohdistuvasta turvallisuusuhasta kertoo, ettei hän itse asiassa tiedä (eikä häntä ole myöskään kiinnostanut ottaa selvää) naisten kokemuspiiristä juuri mitään. Li Andersson tiivistää somessa seuraavasti: “- – – seksuaalisen ahdistelun kuvaileminen uudeksi ilmiöksi antaa viestin siitä, että viranomaistahojen käsitys ihmisten turvallisuudesta rakentuu kantasuomalaisen heteromiehen asemasta käsin.” Olisinkin suonut apulaispoliisipäällikkön kuulleen naisten kokemuksia ennen haastattelua.
Koko viime syksyn velloneen turvapaikanhakijakeskustelun erityispiirteenä oli, että naisiisn kohdistuva väkivalta ja ahdistelu on otettu vakavasti vasta, kun sillä ollaan voitu perustella maahanmuuttovastaisia ja rasistisia lausuntoja. Jos samalla vimmalla oltaisiin lisätty vaikkapa turvakotien määrää, olisi Suomi aika paljon parempi paikka kaikille naisille ja maahanmuuttajille.
Lopuksi: naisiin kohdistuvasta häirinnästä voi puhua myös ilman maahanmuuttokeskustelua. Mitä jos kokeiltaisiin?