Lisää vaakakapinaa, kiitos!

Bluestocking

Vuonna 2012 Mannerheimin lastensuojeluliitto julkaisi kyselyn, jonka mukaan 15-18-vuotiaista tytöistä lähes 90 prosenttia toivoi olevansa hoikempia ja liki 73 prosenttia oli tyytymättömiä omaan vartalotyyppiinsä. Tämän vuoden alussa Ylen Taloustutkimuksella teettämä kysely paljasti, että 84 prosenttia naisista oli tyytymättömiä painoonsa. Luvut ovat järkyttäviä. Ja niiden syyt on iskostettu meihin syvälle.

Olen piinkova feministi ja liputan näkyvästi moninaisen vartalokuvaston ja diversiteetin puolesta. Ihailen ystävääni, joka kertoi kantaneensa eräänä päivänä spontaanisti vaa’an takapihan roskakatokseen kyllästyttyään ulkonäkönsä ja painonsa arviointiin. En ole kiinnostunut kanssaihmisteni painoindeksistä ja ärsyynnyn media välittämästä, yksipuoleisesta naiskuvasta ja naisten ulkonäön arvioinnista. Miksi sitten suhtaudun itseeni niin kriittisesti?

Olen tuntemieni naisten tavoin oppinut arvioimaan kehoani suhteessa meille esitettyyn ideaaliin. Elämme kulttuurissa, jossa naisvartalo on toistuvasti katseen kohteena. Mainos- ja mediakuvasto yhdessä sukupuolittuneen kulttuurin kanssa luovat noidankehän: naisten esineellistävä esittäminen vaikuttaa kulttuuriin, jossa naisia arvioidaan ulkoisin perustein, mikä taas ruokkii median representaatioita.

Omaa kroppaani alettiin arvioimaan avoimesti täytettyäni 12 vuotta. Yläasteelle mennessäni olin kuullut jo useita kommentteja rinnoistani ja takapuolestani. Lisäksi sekä tutut että tuntemattomat ajattelivat, että on ok kommentoida murrosikäisen tytön painonnousua. Opin, että suurin kohteliaisuus, mitä naiselle voi sanoa, on kysyä, onko tämä laihtunut. Kun olin siinä iässä, että pääsin baariin, opin myös, että verbaalisen arvioinnin lisäksi naisvartaloihin kohdistuu myös fyysistä häirintää: en edes jaksa laskea kaikkia niitä kertoja, joina minua on puristettu takapuolesta tai olen joutunut artikuloimaan, että minuun koskeminen ei ole ok edes tanssilattialla.

Ei liene ihme, että sairastuin lievään syömishäiriöön, joka vaikuttaa kehonkuvaani vielä tänäkin päivänä. Järkiperäisesti ymmärrän oikein hyvin, että en kostu mitään siitä, että suhtaudun ulkonäkööni kriittisesti. Ymmärrän paperilla myös, että onnellisuuteni ei ole sidottu siihen, paljonko painan. Siitä huolimatta minun on toisinaan mahdotonta suhtautua itseeni lempeästi. Vähitellen olen rohkaistunut  puhumaan asiasta myös ääneen. On ollut järkyttävää huomata, kuinka moni tuttavapiirissäni on kamppaillut tai kamppailee samankaltaisten tunteiden ja kokemusten kanssa. Toisaalta, 84 prosenttia. Meitä on ihan helvetisti.

2010-luvulla suomalaisissa medioissa ryhdyttiin puhumaan naisten ulkonäköpaineiden ohella myös miehiin kohdistuvista ulkonäköpaineista. Lanseerattiin termi “adoniskompleksi”, jolla tarkoitetaan miesten pakkomielteisen kehonmuokkauksen avulla tavoittelemaa lihaksikasta vartaloa. Toisin sanottuna aikana, jona olin odottanut naisiin kohdistuvien ulkonäköpaineiden vihdoin vähenevän, laajenivat ne sen sijaan koskemaan enenevissä määrin myös miehiä.

On kiinnostavaa, että samat kuvastot, jotka esittävät naisideaalin hentona, pienenä ja hauraana, esittävät miehet superlihaksikkaina ja -voimakkaina. Se kielii siitä, että representaatioilla on todellakin väliä, kun rakennetaan käsityksiä sukupuolista ja siitä, millainen naiseus tai miehuus on tavoiteltavaa. Yllättävää kyllä, sama huomio luo myös toivoa, sillä siellä missä on normi, on myös mahdollisuus kumouksellisuuteen. Ulkonäkökeskustelu on onneksi jo niin pitkällä, että kumouksellisuudella on jopa nimi: kehopositiivisuus. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että opettelisimme rakastamaan kehojamme sellaisina kuin ne ovat sen sijaan, että pyrkisimme toistuvasti kohti laihempaa ja kiinteämpää kehoa. Laajemmassa mittakaavassa se tarkoittaa sitä, että kehopositiivisuuteen sitoutuisi niin paljon ihmisiä, että sillä olisi vaikutus sekä kulttuuriin, representaatioihin että ihmisten kokemuksiin itsestään.

Siinäpä sanoma, jonka levittämistä kannatan 110 prosenttisesti.

 

Seuraatko jo somessa? FACEBOOK ja INSTAGRAM.

 

Kommentointi sallittu vain Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.

 

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Kummallista kyllä, en ennen aikuisikää ja ensimmäisiä raskauksiani, juurikaan miettinyt ulkonäköäni. Poikkeuksena varhain kasvaneet rinnat, jotka aiheuttivat keskenkasvuisissa pojissa suurta huomiota. Aiheuttavat edelleenkin, mutta nykyään itsetuntoni on yhtä rintojenu kuppikoon kanssa, joten olkoon. 

Vaakani on ollut ystäväni ja viholliseni. Uskollisesti pyyhin sen päältä pölyt, kun imuroin sängynalaustamme. Olen laihtunut ja olen lihonut. Nykyinen olemukseni on muutamia ylikiloja kantava keski-ikäinen nainen. 

Olkoonkin suhteeni kehoon jo ystävällinen ja suvaitseva niin silti siihen on osin vaadittu oman hyväksynnän lisäksi mieheni hyväksyntä. En tiedä pääseekö kukaan meistä täyteen hyväksyntään ilman toisen hyväksyntää? Siinäpä pohtimista....

Ennen mieheni kosketusta ja sanallista hyväksyntää olin jo pitkällä itsehyväksynnässä. Hyväksyvä ja kaunis kosketus eheyttävät kummasti viimeiset epävarmuuden rippeet, joita kuitenkin kannoin mukanani. 

Näin minä ajattelen ja pidän kehostani ja pidän siitä myös huolta, sillä sen se on ansainnut.

Minja Koskela
Bluestocking

"Näin minä ajattelen ja pidän kehostani ja pidän siitä myös huolta, sillä sen se on ansainnut." Miten tärkeä viesti!

Kiti
Täydellinen vaatekaappi

Samaa mieltä!

Toivoisin mediaan vielä enemmän kaiken kokoisia ja näköisiä ihmisiä. Toivon myös, että jossain vaiheessa elokuvien ja tv-sarjojen pääosissa olisi kaikenkokoisia ihmisiä, ilman että elokuva/tv-sarja kertoo sankaritarinan laihduttamisesta...

Kirjoittelin itsekin ajatusryöpyn aiheesta: http://www.lily.fi/blogit/katso-tarkemmin/vaaka-ja-kapina

Minja Koskela
Bluestocking

Just niin: lisää erikokoisia ihmisiä ja vähemmän laihduttamista, kiitos! Ja kiitos myös linkistä sun tekstiin!

Seuratkaapa vuoden ajan Lilyn blogien otsikoita.

Niissä esitetään hirvittävä määrä ihanteita, joko suoria tai vihjailevia. Niissä annetaan ohjeita kropan muokkaamiseen, kasvojen kaunistamiseen, terveellisempään ruokavalioon, sisustamiseen ja moraalisiin ihanteisiin. Niissä julistetaan, mitä naisen tulee olla tai mitä nainen saa olla tai mitä nainen saa tahtoa tai mitä naisen ei tarvitse tahtoa. Ja toisissa otsikoissa samoja asioita kysellään. 

Sama meininki on kaikkialla, missä on naisenemmistö. Naistenlehdet ovat täynnä ihanteita ja vaatimuksia, samoin nuortenlehdet. Naiset pyörittävät tykönään kulttuuria, jossa he vaativat toisiltaan ja samaan aikaan vaativat toisiaan purkamaan vaatimuksia, joita itse esittävät.

Ensin kaunistaudutaan ja ihaillaan kaunistautumista, sitten vaaditaan oikeutta meikittömyyteen ja ihaillaan meikittömyyttä. Ensin tuputetaan treenausvinkkejä, pinkeää peppua ja ihaillaan treenaajan kurinalaisuutta, sitten kerrotaan, että jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on, paljastetaan tavalliset rinnat ja meuhkataan, että ne ovat hyvät juuri tuollaisina, ole ylpeä itsestäsi.

Naisten kulttuurin käyttövoima on vaatiminen. Joko vaaditaan, että on oltava jotain tai vaihtoehtoisesti vaaditaan, ettei tarvitse olla jotain.

Miehiä syytetään naisten esineellistämisestä. Kumma kyllä, kiistämätön tosiasia on, että aineistossa, jota kuluttavat pääasiassa miehet, ei juurikaan näe esineellistettyjä naisia, ei edes vihjaillen esineellistettyjä. Selatkaa läpi Erälehti, Retki-lehti, Tekniikan maailma, Tuulilasi, rakennuslehtiä ja niin edespäin. Vertailkaa niitä suurimpiin naistenlehtiin ja vastatkaa sen jälkeen rehellisesti itsellenne, kumman sukupuolen kulttuuri naisille vaatimuksia esittää.

Minusta on ruvennut tuntumaan, että naiset eivät edes tahdo eroon itseensä kohdistuvista vaatimuksista. Jos tahtoisivat, he eivät mahdollistaisi Lilyn kaltaista blogiyhteisöä, jonka ytimessä on harkiten esitetty nainen. Naiset tahtovat elää ristipaineessa. He tahtovat mennä kohti ongelmia, sen jälkeen muuttaa suuntaa ja taas palata takaisin. 

Minja Koskela
Bluestocking

Kröhöm, on muistaakseni olemassa myös toisentyyppisiä miestenlehtiä kuin esim. Tuulilasi. Muutenkin "kiva", että tulet naisvaltaiseen yhteisöön (jossa muuten on ihana, turvallinen ja sisarellinen meininki) avautumaan siitä, miten hupsuja sen jäsenet ovat. Ja jääköön tämä viimeiseksi kerraksi, kun mun kommenttiboksissa spleinataan, millaisia naiset IHAN OIKEASTI ovat. Näitä on nähty ihan tarpeeksi.

 Samatko naiset näissä kaikissa esimerkeissäsi esiintyvät?

Ei sillä ole väliä, kuinka suuri osa naisista naisen esineellistämiseen osallistuu. Oleellista on, että naisia katseen ja vaativan puhunnan kohteeksi ohjaavat toiset naiset.

Jos ongelmasta tahtoo eroon, on aloitettava naisten omista piireistä. Puhuminen ei auta, vaan on luovuttava kulttuurista, jossa ehostetaan ja esiinnytään.

Kun menet eteläsuomalaiseen yliopistoon vertailemaan miesten ja naisten pukeutumista, huomaat, että merkittävä osa naisista on valinnut harkitusti sekä meikkinsä että vaatteensa. Miehistä sen sijaan vain pieni osa on nähnyt saman vaivan. Miehet pukeutuvat enemmän kunhan nyt jotain perussiistiä -tyyliin tai kunhan nyt edes jotain -tyyliin.

Kun kovat pakkaset koittavat, jotkut naiset luopuvat naisten kulttuurista, kiskovat ylleen kevyttoppahousut, paksun tursutakin eivätkä meikkaa. Silloin ymmärtää konkreettisesti, kuinka voimakasta naisellisuuden tuotteistaminen on. Miesmäisesti pukeutunut nainen näet muistuttaa jopa kasvoiltaan miestä. Naisellisuus rakennetaan vaatteiden, meikin ja hiusten avulla. Vain pieni osa siitä perustuu biologisten piirteiden varaan. 

Viittasin omassa blogipostauksessani siihen, kuinka tuotteistettua on ruvettu nimittämään normaaliksi ja luonnolliseksi. Tyypillinen esimerkki "uudesta luonnollisuudesta" on naistenlehtikuvasto, jossa naiset ovat aina enemmän kuin ovat. Tätä peitämme naiset piiloon -kulttuuria pitävät yllä naiset. Me Naisten toimituksessa ei ole ainuttakaan miestä, vaan jutut ovat naisten omaa käsialaa. Lehti tuotteistaa naiset, koska muut naiset tahtovat katsella tuotteistettuja naisia.

Päätoimittaja

Iina Artima-Kyrki

Toimituspäälliköt
Annaleena Jalava (muoti ja kauneus)
Maija Koski
Mari Markkanen
Sari Parkkonen

Art Director
Reetta Timonen

Toimitussihteerit
Hanna-Mari Arosilta
Katja Sipilä
Jonna Tapanainen

Toimittajat
Viivi Aaltovesi
Tanja Hakamo
Heidi Heino (perhevapaalla)
Susanna Laari (vuorotteluvapaalla)
Emmi Laukkanen
Rosanna Marila
Essi Myllyoja

Muoti ja kauneus
Emma Vuorinen

Ruoka
Riikka Väliahde

Menaiset.fi
Marjut Laukia
Aino Salonen
Inka Simola
Annakaisa Vääräniemi
Jenni Junkala (opintovapaalla)

Graafikot
Jutta Aaltio
Essi Haapanen (opintovapaalla)
Sanna Hyvärinen
Suvi-Tuuli Junttila (perhevapaalla)
Helmi Järvinen
Aino Korpela

Toimituksen assistentti
Tiina Kyllönen

Minja Koskela
Bluestocking

Niin, puhuin itsekin media- ja mainoskuvaston sekä representaatioiden voimasta. Mutta tätä naiset-itse-ovat-syyllisiä-omaan-asemaansa-koska-esim.-meikkaavat -jargonia mä en kyllä jaksa. 

CougarWoman
CougarWoman

Mä olen ollut jo aika pitkän aikaa tosi sinut mun kroppani ja mun kilojeni kanssa. Ja sitten yhtäkkiä iski ihan kamala itseinhopuuska tuossa viime viikolla. Enkä oikein tajua, että mistä se tuli. Olen siis toki ylipainoinen, mutta olen ollut semmoinen kehoonsa tyytyväinen ja itselleen armollinen ylipainoinen. 

Jostain puskista nyt vaan iski tarve kuitenkin pudottaa painoa. Mutta onhan tuossa mistä pudottaakin. 

Ehkä mä olen alitajuisesti jotenkin kääntänyt kaikki nämä vaakakapina/kehopositiivisuuskirjoitukset itseäni vastaan? :D (En siis syytä sun postausta heh, tämä aihehan on ollut jo jonkin aikaa pinnalla.) 

No, terveellisemmät elämäntavat eivät ehkä haitaksi ole, vituttaa vaan kun en yhtäkkiä osaakaan olla minä omassa kehossani. 

(Miksi mä tän tänne tulin ilmoittamaan :D) 

Minja Koskela
Bluestocking

Niin totta, voiko siinä tosiaan käydä niin, että puhe kehopositiivisuudesta voi jopa kääntyä itseään vastaan, mikäli se alleviivaa yhteiskunnan yleisiä odotuksia ja siten nostaa väkisinkin keskiöön ulkonäkönormit? Hmm, en tiedä. Ja vitsi, osattaispa niistä terveellisistä elämäntavoista kirjoittaa asiana, joka ei liity painoon. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri asiaa.

Tervetuloa ilmoittelemaan jatkossakin! :D

Kävin kurkkaamassa Me Naisten uusimman numeron. Kannen on vallannut seksikäs Janni Hussi, joka toteaa: "Jätetyksi tuleminen sai miettimään, olisiko pitänyt olla toisenlainen."

Siinähän se pähkinänkuoressa. Kanteen tavoittamaton mutta normeja luova seksisymboli, joka märehtii vaatimuksia itselleen.

Ensin luodaan esineellistettyä naiskuvaa ja sen jälkeen kasataan naiselle paineita heittämällä ilmoille ajatus, että ehkä tämä oli oma syyni.

Mummoni kertoi, että hän käytti nuoruudessaan aivan valtavasti aikaa petivaatteiden ojennukseen saattamiseen. Niin oli lähes pakko tehdä, koska vanhemmat naiset sitä vaativat ja moralisoivat, jos niin ei tehnyt. Mummoni sanoi, että aika olisi kannattanut käyttää vaikka omien lasten sylittämiseen.

Minja Koskela
Bluestocking

Just. Täytyy kyllä vetää mutkat tarkoitushakuisesti suoriksi jos tulkitsee kannen noston siten, että jätetyksi ei tule, jos olisi toisenlainen. Itsehän luin koko jutun ja Hussin haastattelu oli todella rohkea. Harvalla on pokkaa puhua haavoittvaisuudestaan ja hylkäämiskokemuksestaan avoimesti. Nostan Hussille hattua.

Minja Koskela
Bluestocking

Hei! Tässä yleisesti muistutus, joka on samanlaisena jokaisen postauksen lopussa: jotta mulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus seurata, kenen kanssa keskustelen, on kommentointi sallittu vain Lilyn rekisteröityneille käyttäjille. Perustelut täältä, once again: http://www.lily.fi/blogit/bluestocking/blogikommentoinnin-uudet-saannot

Kommentoi

Commenting is closed.