Loppuunpalaminen ei opettanut minulle mitään

Kuuntelin jonkin aikaa sitten Omaa luokkaa -podcastia. Taija Roiha ja Mia Haglund sivusivat sitä, miten burn out -narratiivit kehystetään usein siten, että pohjalla käyminen on opettanut kokijalleen jotain. Ja totta vieköön: minäkin olen lukenut tällaisia juttuja vaikka kuinka paljon! Aika usein juttujen oppeina esitetään lempeys ja armollisuus itseä kohtaan, levon maksimointi ja elämän prioriteettien uudelleen järjestäminen. Loppuunpalamisen tuloksena saa leppoisamman elämän ja kyvyn vetää omat rajat ajoissa, tuntuvat nämä tarinat viestivän. Väitän kuitenkin, että kovinkaan yleispätevästä kaavasta ei ole kyse.

Itse olen uuvuttanut itseni sairaslomalaiseksi kahdesti. Ja tiedättekö mitä? Loppuunpalaminen ei ole opettanut minulle mitään. Paitsi sen, että aivojen palautuminen on hidas ja monimutkainen prosessi, minkä olisin oppinut mieluummin lukemalla kirjasta kuin käymällä tuon prosessin läpi. Minusta loppuunpalaminen ei ole tehnyt vahvempaa tai fiksumpaa, ainoastaan tietoisen siitä, että samaa matkaa en halua kolmatta kertaa käydä. Burn out ei nimittäin tee ihmistä autuaaksi, vaan väsyneeksi. Silloin kysymys omista rajoista ei ole kiinnostava matka itseensä, vaan rajat on osattava vetää siksi, että muuten uupuu uudestaan.

Burn out on vähän kuin aikuisena murtunut ranne: kyllä siitä kuntouttamalla kalu tulee, mutta ei välttämättä ihan entisensä. Kuulostaako karulta? Niin minustakin. Kieltämättä olisi kivempi kirjoittaa siitä, miten uupumus avasi silmäni ja teki siten pitkässä juoksussa elämästä parempaa. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin, koska se ei ole totta. Päinvastoin: Uupumus teki elämästäni hetkellisesti tuskallista ja hidasta matelemista. Siinä ei ollut mitään voimauttavaa. Ja koska työuupumus on tällä hetkellä nouseva trendi, on sitä pystyttävä käsittelemään muunakin kuin motivaatiotarinana.

Vielä joitakin vuosia sitten lähipiirissäni oli kuulumisia kysyttäessä tapana kertoa, miten hirveästi töitä kukakin tekee. Kuuluin tähän rinkiin ennen itsekin. Ilmapiiri on kuitenkin hiljakseen muuttunut: Yhä harvempi tuttavani pitää hirvittävää työmäärää ihailtavana seikkana, WHO lisäsi taannoin burn outin tautiluokitukseensa ja mediassa näkee useammin juttuja siitä, että loppuunpalaminen ei ole selviytymistarina vaan parhaimmillaankin silkkaa selviytymistä.

En aio väheksyä kenenkään kokemusta. Jos joku kokee oppineensa burn outista jotain, pidän sitä vilpittömästi hyvänä asiana. Lempeys, levon maksimointi ja elämän prioriteettien järjestäminen ovat tärkeitä asioita. Uskon kuitenkin, että niihin päästäisiin tehokkaimmin tarkastelemalla työelämän käytäntöjä, ei palamalla loppuun. Siksi toivon, että työn tekemisen kulttuuri muuttuisi vähitellen suuntaan, jossa kenenkään ei tarvitsisi käydä pohjalla oppiakseen arvostamaan itseään.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

hyvinvointi ajattelin-tanaan terveys oma-elama
Kommentit (0)