Matkailu ei avarra
Kymmenen vuotta sitten koin matkustamattomuudestani alemmuutta. Lapsena perheeni matkusti toisinaan Ruotsiin tai Tallinnaan ja kadehdin kavereitani, jotka lähtivät joululomalla Teneriffalle. Siellä oli kuulemma ihanaa. Lukiossa minulla ei ollut varaa lähteä vaihtoon, ja illanvietoissa pääsin ruksimaan kartasta maita pääasiassa siksi, että olin laulanut kilpailumatkoja tekevässä kuorossa. Yliopiston alkuvaiheessa pelasin kolmen läheisen ystäväni kanssa Mä en oo koskaan -peliä. “Tiedän, mistä Minja saisi pisteen”, sanoi yksi. “No?” Kysyin. “Mä en oo koskaan käynyt Afrikassa.” Ystäväni todennäköisesti ajattelivat punehtumiseni johtuvan punaviinistä eivätkä häpeästä.
Kymmenen vuotta sitten matkustaminen oli statussymboli. Kun matkustin opintolainalla New Yorkiin, oli New Yorkiin pääsemistä tärkeämpää, että sain sanoa matkustaneeni New Yorkiin. Mä en oo koskaan lisäksi noihin aikoihin leikittiin näet myös Hei meistä tulee keskiluokkaa -peliä, jossa mannerten välisen matkan ohella pisteitä ropisi muun muassa siitä, että kävi syömässä ravintoloissa, joihin opiskelijabudjetilla ei olisi ollut oikeasti varaa, ja että joi chardonnayta (lentokoneviini!) ainoastaan ironisesti.
Matkustamista on perusteltu kuluneilla kliseillä, kuten “matkailu avartaa” tai “pitää mennä kauas, jotta näkisi lähelle”. Molempien kuuleminen aiheuttaa minussa myötähäpeää. Kun sanoo, että “matkailu avartaa”, tulee näet oikeastaan sanoneeksi, ettei jaksa ottaa maailmasta selvää lukemalla. Ja se, että täytyisi matkustaa kauas nähdäkseen lähelle kuulostaa lähinnä emotionaaliselta laiskuudelta. Miksi kävisin vaikean erokeskustelun, kun voin lähteä reppureissaamaan Aasiaan? Toki etnografit ja antropologit suosivat vieraita kulttuureita opiskellessaan paikan päälle menemistä ja ihmisten arkeen soluttautumista. Mutta viimeksi kun tarkistin, ei selfien ottaminen Empire State Buildingissa täyttänyt akateemisen kenttätutkimuksen kriteerejä.
Ylipäänsä se, että hyvin toimeentulevat länsimaiset ihmiset lentelevät ympäri maailmaa toteuttamassa itseään on ilmastokriisin aikaan melkoisen irvokas ajatus. Vielä irvokkaampi siitä tulee, jos matkustamisen tarkoitus on “etsiä itseään”, jolloin henkisen kasvun nimissä eksotisoidaan kokonainen kulttuuri ja pohditaan vieraassa paikassa, että minä minä minä. Miksi kukaan menisi kauas tuijottamaan omaa napaansa, kysynpähän vaan?
En ole tällä saralla pyhimys. Viimeiset vuodet olen lennellyt ihan miten sattuu sekä lomailun että työn puolesta. Pyrin kuitenkin parantamaan tapojani. En ole vieläkään käynyt Afrikassa, mutta enää se ei harmita. Kymmenen vuotta sitten koin matkustamattomuudesta alemmuutta, nykyään tunnen tarvetta selitellä matkustamistani. Pidän tätä erinomaisena kehityksenä.
Sekä henkilökohtaisesti että poliittisesti.
Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER