On OK olla vihainen
Kaverini kertoi pari vuotta sitten tuttavansa ihmetelleen, että miksi feministit ovat niin vihaisia. Kaverini oli yllättynyt ja kysynyt vastakysymyksen: “No mitäs luulet?” Suomennos: miksi epätasa-arvo ei suututtaisi?
Se, että feministit ovat turhautuneita yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ei kuitenkaan tietenkään tarkoita, että ajelehtisimme jatkuvasti murheen alhossa tai olisimme koko ajan sormi liipasimella. Päinvastoin: useat tuntemani feministit ovat hauskoja seuraihmisiä. Kaikki, jotka tuntevat minut, tietävät, että myös minä nauran usein ja kerron paljon (liikaa…) huonoja vitsejä. Pidän itseäni iloisena ja huumorintajuisena tyyppinä. Siitä huolimatta olen myös vihainen. Ja se on ihan ookoo. Yritän nyt kertoa, miksi.
Suomessa viharikokset ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Suomalaset valtionpäämiehet briljeeraavat Suomen tasa-arvoasioilla kansainvälisesti, kun todellisuudessa naisiin kohdistuvalle väkivallalle ei tehdä mitään ja naisvaltaiset alat maksavat yhteiskunnalliset talkoot. EU on solminut Turkin kanssa pakolaissopimuksen, joka vie pakolaisilta ihmisoikeudet, ja katsoo toiseen suuntaan kun Turkki harjoittaa epädemokraattista politiikkaansa ja polkee ihmisoikeuksia myös omien rajojensa sisäpuolella. Netissä kirjoitetaan yhteiskunnallisesti aktiivisista naisista alatyylisesti ja saamme myös henkilökohtaista palautetta, jossa kerrotaan erilaisin sanakääntein, että paikkamme olisi joko synnytyslaitoksella, keittiössä, bordelleissa – tai haudassa. Joskus kommentit kolauttavat, joskus eivät. Sen sijaan se, että niin sanotut tolkun ihmiset kuittaavat rasismin, seksismin tai sovinismin sanomalla “älä välitä” tai kehottavat ottamaan asioihin positiivisemman näkökulman, kolahtaa joka kerta.
Voi olla, että ihminen ei sukupuolensa tai ihonvärinsä vuoksi koskaan joudu kohtaamaan rasismia tai seksismiä, ja onnistuu siksi suhtautumaan niihin kevyesti. Mutta tiedättekö mitä: minkäänlaiseen syrjintään ei tarvitse suhtautua kevyesti. Lisäksi syrjinnästä on ok suuttua, vaikka se ei kohdistuisikaan juuri sinuun. On myös hyvä huomata, että syrjinnän äärellä tyynenä pysyminen ei välttämättä kerro mielen lujuudesta tai hyvästä paineensietokyvystä. Ennemminkin se kielii etuoikeudesta. Valkoiseen ihmiseen kun ei rasismi kolahda koskaan henkilökohtaisesti.
Itse olen saanut useasti eri yhteyksissä palautetta, jonka mukaan esimerkiksi blogitekstini tai väitöskirjatyössäni tuottamani tutkimuksellinen teksti olisi provokatiivista, aggressiivista tai vihaista. Sellainen ei kuulemma johda mihinkään. Olen eri mieltä. Väitän jopa, että kun vihjataan, että sortoa käsittelevät tekstit täytyisi muotoilla siten, että joidenkin ihmisten kohtaama syrjintä käärittäisiin vaaleanpunaiseen silkkipaperiin, vähätellään samalla niiden ihmisten kokemuksia, joihin rasismi ja seksismi osuu.
Pähkinänkuoressa: positiivisuus on hieno voimavara omassa elämässä, mutta ei sillä yhteiskunnallisia rakenteita muuteta. Vai luuletko, että suffragetit menivät nälkälakkoon silleen ihan hyvässä hengessä ja positiivisin mielin? Tai että yleislakkoon osallistuttiin vuonna 1956 ilon kautta? Juu ei menty eikä osallistuttu. Ihmiset olivat oikeutetusti vihaisia ja kanavoivat turhautumisensa siten, että siitä on ollut hyötyä myös tuleville sukupolville.
Eräs fiksu ihminen totesi taannoin, että jos nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa ei ole ihan helvetin vihainen, niin on todennäköisesti harvinaisen ignorantti tyyppi.
Sama ihminen on muuten paitsi fiksu, myös harvinaisen hauska ja iloinen tyyppi.
Seuraatko jo somessa? FACEBOOK & INSTAGRAM
Kommentointi sallittu ainoastaan Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.