Onko Elina Knihtilä hankala valittaja?

Helsingin Sanomissa ilmestyi viikonloppuna juttu teatteri-, elokuva- ja tv-alojen miesvaltaisuudesta. Jutun pointtina oli, että alan tekijät ovat pääasiallisesti miehiä, jotka haluavat kertoa tarinoita miesten elämästä. Tämä on johtanut siihen, että naisnäyttelijöiden paikka esityksissä on usein toimia miespäähahmon peilinä. Samasta syystä naisnäyttelijöiden työt vähentyvät radikaalisti 40 rajapyykin jälkeen.

 

Toimittaja totesi ilmiön olevan kaikille tuttu ja ihmetteli, ettei aiheesta siitä huolimatta juurikaan puhuta. Niinpä hän päätti soittaa naisnäyttelijöille ja kysyä.

 

“Aivan niin helposti se ei käynytkään”, todetaan jutussa kuitenkin lakonisesti. Tavoitellut näyttelijät nimittäin kieltäytyivät haastattelusta yksi toisensa jälkeen. Jokainen tunnisti ongelman olemassaolon, mutta ei halunnut leimautua ‘hankalaksi valittajaksi’. Kun kerran epätasa-arvon esiin nostaminen tulkitaan nipottamiseksi ja valittamiseksi, ei liene ihme, mikäli syrjivistä rakenteista kärsivät ihmiset eivät tohdi avata sanaista arkkuaan valtakunnan isoimmassa uutismediassa. Ja siinä piilee koko jutun juju: aiheellisen kritiikin kuittaaminen valittamiseksi on vallankäyttöä, jolla väheksytään epätasa-arvoa. Mielensäpahoittajaksi leimaaminen mitätöi epätasa-arvon kokemusta, josta osa ihmisistä joutuu arjessaan kärsimään.

 

Ero valittamisen ja aiheellisen kritiikin välillä on kuitenkin selkeä. Esimerkki: valittamista on mennä aamulla työpaikan kahvihuoneeseen ja kysyä kovaan ääneen, miksei kukaan ole taaskaan keittänyt kahvia. Mutta jos kahvin työpaikalla keittävät aina naistyöntekijät, asian esiin nostaminen ei ole valittamista, vaan aiheellinen huomautus työpaikan vinoutuneesta sukupuolipolitiikasta.

 

Kahvinkeittovuorojen jakautuminen on pieni mutta konkreettinen esimerkki rakenteellisesta epätasa-arvosta. Se on ikään kuin pienoismalli samoista epätasa-arvoistavista valtasuhteista, joiden vuoksi näyttelijänaisen työt ovat vaarassa loppua, kun hän on täyttänyt 40.

 

Ymmärrän, että vastahankaan asettuminen on raskasta ja kuluttavaa, enkä lainkaan ihmettele, että naisnäyttelijät ovat kieltäytyneet Hesarin haastattelusta. ”En minäkään halua vahvistaa sitä mielikuvaa, että meillä nelikymppisillä naisnäyttelijöillä menee tosi huonosti. Voin riehua ja rähistä aiheesta, mutta en halua, että jokin lehti uhriuttaa mut nurkkaan valittamaan”, kiteyttää Elina Knihtilä, joka oli ainoa juttuun suostunut haastateltava (ja tämän hetkinen idolini numero yksi). Uhriuttamisesta ja mielensäpahoittajaksi leimaamisesta onkin tehtävä loppu, jotta tasa-arvo voi edetä. Kritiikistä on jotenkin tehtävä sosiaalisesti yhtä hyväksyttävää kuin hymyilystä, muuten kokemusten vähättelylle ei tule loppua.

 

Kaikkien ihmisten ei tarvitse antaa kriittisiä haastatteluja Helsingin Sanomille tai organisoida feminististä vallankumousta. Mutta kaikkien ihmisten on lopetettava toisten syrjinnän kokemusten leimaaminen valittamiseksi tai mielensäpahoittamiseksi.

 

Tasa-arvoa odotellessa voidaan vaikka jättää ne kahvit silloin tällöin keittämättä. 

 

PS: Jos se ei vielä välittynyt, niin vastaus otsikon kysymykseen on: ei, vaan kovis ja parasta esikuvamatskua.