#OnkoPakkoJaksaa (ei ole)

Bluestocking

Viime helmikuussa osallistuin Trendin ja Lilyn #Uraoivallus-kamppikseen kirjoittamalla oivalluksen, josta olen edelleen ylpeä: (työ)elämässä laiskottelu on välttämätöntä. Kerroin tekeväni toista vuotta putkeen kahta duunia 50-50 -diilillä (opetin musiikkia yläkoulussa ja lukiossa ja tein samaan aikaan väitöskirjaa). Kirjoitin tuolloin näin: “Molemmat työni ovat minulle intohimoja. Se on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siksi, että työn tekeminen on useimmiten kivaa. Huono siksi, että teen töitä usein iltaisin ja viikonloppuisin, en ole käytännössä koskaan lomalla enkä aina erota vapaa-aikaa työstä.”

 

Juu, en ollut enkä erottanut. Nimittäin kuukausi tuon tekstin julkaisemisesta istuin hysteerisesti itkien työterveydessä ja sopersin lääkärille, että en jaksa enkä suoriudu. Soimasin itseäni ja ajattelin että senkin tekopyhä vääräleuka, mitäs menit sellaisia laiskotteluoivalluksia kirjoittamaan, eläisit kuten opetat niin ei oltaisi tässä.

 

Minulla oli ollut hirvittävä vuosi. Yksityiselämäni oli sangen sekavaa, perhepiirissäni oli ikäviä tilanteita ja kahden työn tekeminen toista vuotta putkeen oli minulle liikaa, kuten se olisi kenelle tahansa. Lääkäri kirjoitti minulle viikon sairaslomaa. Viikon päästä itkin vastaanotolla uudestaan ja minulle määrättiin jälleen viikko lepoa.

 

Kahden viikon jälkeen palasin töihin, vaikka ei olisi pitänyt. Uupumukseni ei ollut kadonnut mihinkään, motivaationi sen sijaan oli. Tiesin, että olisin saanut pidemmän sairasloman, että töihin paluu oli typerää ja että niin ei olisi pitänyt tehdä, mutta en osannut muutakaan. #Uraoivallus-tekstissäni kirjoitin, että loppuunpalamisesta on tullut Y-sukupolven sukupolvikokemus. Siitä on tullut sukupolvikokemus, koska meihin on iskostettu, että on pakko jaksaa. Meistä on tullut pärjääjäsukupolvi, koska meillä ei ole vaihtoehtoja. Jaamme kokemuksen epävarmuudesta ja pelkäämme, että jos emme jaksa, pätkätyösuhdettamme ei jatketa tai väitöskirja ei etene ja rahoitus katkeaa tai että yrittäjältä katoavat työt, asiakkaat ja rahat.

 

Niin että onko pakko jaksaa? Ei pitäisi olla, koska jatkuva jaksaminen ei ole inhimillistä. Mutta koska elämme jaksaa-jaksaa-painaa-painaa-ole-paras-versio-itsestäsi -ilmapiirissä, on sen uskominen liki mahdotonta. Samaan aikaan sosiaaliturvaa heikennetään, irtisanomisia halutaan helpottaa ja palkkoja alennetaan. Kaikki tämä kasaa paineita sukupolvelle, joka on paineistettu ensin ysärilamassa ja sen jälkeen finanssikriisissä.

 

Yhteiskunnallista ilmapiiriä ja tervettä työkulttuuria tehdään muovaamalla rakenteet, jotka luovat toivoa. Tiedän, että parhaimmillani olen tosi hyvä, mutta viimeistään viime kevät opetti, että joskus elämän käänteet eivät kannattele. Opin myös, että heikkona oleminen on inhimillistä ja ihan tosi okei. Jatkuvan epävarmuuden, pelottelun ja ruoskimisen sijaan haluan sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka tukevat minua silloin, kun olen parhaimmillani, mutta nappaavat minut, jos en jaksakaan.

 

Koska aina ei ole pakko jaksaa.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Kommentoi

Commenting is closed.