Avasin eilen erään suomalaisen suuren median nettisivut ja selasin uutiset läpi pysyäkseni perässä maailman tapahtumissa. Siinä sivussa saattaa oppia jotain myös ajankohtaisista puhetavoista ja poliittisen puheen trendeistä. Kuten sellaisista, joissa ihmiset esitetään dynaamisina oman onnensa seppinä, jotka urheasti voittavat arkielämän paineet mukautumalla superopiskelijoiksi ja supervanhemmiksi, joita eivät työelämän kasvavat vaatimukset tai ruuhkavuodet paina. Juttujen juoni menee yleensä näin: ensin esitellään yhteiskunnallinen ongelma (esimerkiksi työn ja perheen yhdistäminen) ja sitten kerrotaan yksilöstä, joka on keksinyt ongelmaan omakohtaisen ratkaisun, joka on useimmiten positiivinen asenne.

En tiedä teistä, mutta itse olen kyllästynyt näihin positiivisuusjuttuihin, joissa peräänkuulutetaan yksilön kykyä mukautua superihmiseksi. Kellekään ei tule uutisena, että työelämän paineet ovat kasvaneet samaan aikaan, kun yhteiskunnan turvaverkkoa ollaan heikennetty. Yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa jokainen jaksaa jaksaa painaa painaa ja vastaa kahvitauollakin sähköposteihin, tulee elämään myös työpaikan ulkopuolella suorittamisen maku: Kun naapuri ottaa kopin ylimääräisestä tehtävästä, kuten tehokkaan tiimipelaajan kuuluu, alat vähitellen tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että käyt vapaa-aikanasi mieluummin kaljalla sen sijaan että “tekisit vähän ekstraa”.

Ongelman ydin on tässä: Lehtijutut, joissa ruuhkavuosiin tarjotaan lääkkeenä positiivista asennetta ja 170 opintopisteen vuosittainen suorittaminen freimataan sankariteoksi, suuntaavat katseen pois olosuhteista, joissa yksilöt toimivat. Se on ongelmallista, sillä olosuhteisiin pureutumalla voitaisiin löytää keinoja, jotka tukisivat yhä useamman yksilön onnistumista ja jaksamista.

Lisäksi puhetapa, joka alleviivaa yksilön kykyä luovia työelämän kasvavassa ristiaallokossa, rakentaa pahimmillaan ilmapiiriä, jossa omista oikeuksistaan ja rajoistaan kiinni pitäviä tyyppejä aletaan pitää ikävinä nillittäjiä. Työelämän kiusankappaleet kieltäytyvät vastaamasta maileihin sunnuntaisin ja mitoittavat työtunnit työstä saatavan palkan mukaan. Työn vaatimusten mitoittaminen suhteessa omaan jaksamiseen eikä kasvavaan työmäärään pitäisi kuitenkin olla sääntö, ei poikkeus. Hienosti-jaksatte-siellä-burnoutin-partaalla -journalismi on kapeakatseista, koska kukaan ei voi olla koko ikäänsä kaikkeen taipuva superyksilö. Jokaisella tulee raja joskus vastaan.

Sen vuoksi jossain vaiheessa kannattaa lakata mukautumasta ja peräänkuuluttaa positiivisuusjuttujen tilalle uudistusmielistä negativiisuutta.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER